Elämäntyönsä pappina tehnyt Savukosken VPK:n aktiivijäsen Veikko Lindberg kirjoittaa sattuvia sanoja ei saa -kulttuurista paitsi palokuntamaailmassa myös yhteiskunnassa yleisemminkin. Kuva: Kimmo Kaisto.
Pelastustiedon, aiemmin Palontorjunnan edellinen päätoimittaja Juhani Katajamäki on kirjoittanut paloalamme mittavan historian ”Pakkopalokunnista aluepelastuslaitoksiin” (Tammer-Paino 2006). Katajamäki aloittaa asioitten tarkastelun jo ajalta ennen vuotta 1838, jolloin maamme ensimmäinen palokunta perustettiin, ja päättää sen nykyaikaan, alueellisten pelastuslaitosten aikakauteen.
Kirja kertoo muun muassa siitä, mitä saadaan aikaan vähilläkin taloudellisilla resursseilla, kun on ”aatteen paloa”. Siis halua kehittää palokunnista yhä paremmin kulloisenkin ajan haasteisiin vastaamaan kykeneviä organisaatioita. Vielä 1950-luvulla, ja sen jälkeenkin, aatteen palo näkyi niin, että palokunnat suorastaan kilpailivat esimerkiksi siinä, kuka oli kyennyt kehittämään itselleen toisia paremman kaluston. Tuolloinhan elettiin aikaa, jolloin tehdasvalmisteisten paloautojen rinnalla oli vielä paljon itse tehtyjä paloautoja.
Paloalan kehittäminen vaatii tietenkin ihmisiä, joilla on näkemystä ja halua, ”sydämen kipinää” kehittää paloalaa. Tietenkin yhdessä muitten samanmielisten kanssa. Tietämistäni, tuntemistani ja arvostamistani palolan vaikuttajista ja kehittäjistä mainitsen tässä vain yhden, Rainer Alhon.
Hänet valittiin 1971 Helsingin kaupungin palopäälliköksi (nimike muutettiin myöhemmin pelastuskomentajaksi) ja hän mainitsee muistelmateoksessaan ”Jäljet näkyivät portilla” (SPPL 2013) pitäneensä tärkeänä poistaa johtamansa laitoksen kulttuurista sanat ja ajattelutavan ”tämä ei kuulu meille”. Näitä sanoja Alho piti kuvaannollisesti byrokratian tunnusmerkkinä. Tuo ei tarkoittanut sitä, että palokunta haalimalla haalisi uusia tehtäviä, vaan sitä, että palokunta tunnistaa herkällä mielellä ihmisten avuntarpeen ja vastaa siihen silloinkin, kun auttaminen ei ”varsinaisesti” tai ”vielä” olisikaan palokunnan tehtäviä.
Esimerkkejä ei saa -kulttuurista
Tänä päivänä maamme palokuntien tehtäviin kuuluvat myös pintapelastus ja ensivaste. Ne kuuluvat, koska palokunnat itse halusivat noillakin alueilla ihmisiä auttaa. Vasta toiminnan jo alettua pintapelastuksesta tuli palokuntien lakisääteinen tehtävä. Ensivaste ei ole lakisääteinen tehtävä, vaan sillä palvellaan toisen hallinnonalan, sosiaali- ja terveystoimen ylläpitämää ensihoitotoimintaa.
Muutamia vuosia sitten paloalan ulkopuolelta ehdotettiin, että palokunnat ottaisivat maamme harvaan asutuilla alueilla hoitaakseen päihtyneitten kuljettamisen asiallisiin säilytystiloihin. Tähän ehdotukseen paloala sanoi yksimielisesti, että ”tämä ei kuulu meille”, sillä kysymys on poliisiviranomaiselle kuuluvasta tehtävästä.
Kulttuurilla tarkoitetaan ihmisten jossakin asiassa saavuttamien tapojen, arvostusten ja toimintamallien kokonaisuutta. Kulttuuri myös muuttuu kaiken aikaa. Joko ”paremmaksi” tai ”huonommaksi”. Paloalan kulttuurissa on lyhyehkön ajan kuluessa tultu ”ei saa” -kulttuuriin. Otetaan asiasta muutama esimerkki.
– Palokunta hälytettiin sammuttamaan omakotitalon nokipaloa. Paikan päällä eräs nuorempi sammutusmies tiesi kertoa, että palokunta ei enää saa nuohota piippua. Miksei? Nokipalo on tulipalo ja sen sammuttaminen kuuluu palokunnalle, ei kenellekään muulle. Hormin nuohoaminen on juuri tuota sammuttamista: estetään hormi tukkeutumasta, päästetään piipun yläpäästä kuumuus taivaalle ja alapäästä kannetaan kuumat karstat ulos.
– Suomalaiseen sammutustaktiikkaan kuuluu rakennuspalon sammuttaminen sisältä ulospäin. Tarvitaan siis savusukellusta, johon maamme palokunnilla onkin ollut laajalti mahdollisuudet aina 1960-luvulta lähtien, jolloin pienetkin palokunnat alkoivat saada kalustoonsa paineilmalaitteita korvaamaan harvalukuisia raitisilmanaamareita. Mutta nytpä sanotaankin, että ei saa savusukeltaa, ellei ole määräajoin läpäissyt sitä ”kuorma-auton renkaan moukarointitestiä” osoittaakseen olevansa terve ihminen. Tietenkin terveydentilan arviointi kuuluisi lääkärille, mutta eihän pelastuslaitoksilla ole rahaa lähettää määräajoin ihmisiään lääkärintarkastukseen niin vakinaisista palokunnista kuin sopimuspalokunnista. Pelastusviranomaisen suorittama terveystarkastus tuon renkaan moukarointitestin avulla on täysin ilmainen…
– Ullakkopalon sammuttamiseksi tehdään kuumuudelle ja palokaasuille kattoon poistoaukko. Ja taas sanotaan, että ei saa mennä katolle ilman monenlaisten turvaköysistöjen virittelyä. ”Stadin brankkarit” ovatkin todenneet sarkastisesti, että jos nuo kaikki vuorikiipeilyvälineet ennen katon avaamista viritellään, ollaan itse sammutustyössä auttamatta myöhässä. Muuten – onko sekoitettu keskenään termit kattotyöskentely ja korkean paikan työskentely?
– Palokunnalla oli hyvä, pieniin vesistöihin sopiva vene, jonka runko oli tehty muovisesta viemäriputkesta. Vene ei uponnut vesilastissakaan eikä kaatunut, vaikka kaikki veneessä olleet miehet nousivat koemielessä seisomaan toisen laidan päälle. Vene jouduttiin kuitenkin hylkäämään. Ei sen vaarallisuuden takia, vaan siksi, että siitä puuttui CE-merkintä. Vene ei nimittäin ollut sarjavalmisteinen ja kaupasta ostettu.
Ei saa -kulttuurilla ei saada syyllisiä
Paloalalla ”ei saa” -kulttuuriin on siirrytty yksinkertaisesta syystä: jos jotakin vahinkoa tapahtuu, etsitään varmasti se henkilö, jota voidaan tuosta vahingosta epäillä, syyttää, rangaista ja taloudelliseen vastuuseen saattaa. Ja tuossa vastuullisen etsimisessä mennään tarvittaessa koko järjestelmän hierarkian läpi, huipulle asti. Vastuuta kannetaankin ja syytteiltä vältytään siten, että annetaan pikkutarkkoja kieltoja ja määräyksiä eli toteutetaan ”ei saa” -kulttuuria.
”Ei saa” -kulttuurillaan paloalakin heijastelee koko yhteiskunnassamme tapahtunutta muutosta, jota voidaan luonnehtia näin: ennen oli kaikki pääsääntöisesti sallittua, mitä ei ollut erikseen kielletty. Nyt on kaikki pääsääntöisesti kiellettyä, mitä lainsäätäjä ja viranomaiset eivät ole erikseen sallituksi määritelleet. Kansalaisista on tehty hallintoalamaisia. Muutos on mielestäni tapahtunut sinä ajanjaksona, jolloin Suomi on ollut EU:n jäsen. Viisaammat pohtikoot, onko jäsenyys myös syynä tuohon muutokseen.
Katsotaan asiaa vieläkin laajemmin. Kysymys on koko niin sanotun eurooppalaisen kulttuurin muutoksesta. Tästä asiasta on kulttuurifilosofi Oswald Spengler (1880-1936) kirjoittanut suorastaan profeetallisen kirjan ”Länsimaiden perikato”, joka on 1961 ilmestynyt suomeksi. Spenglerin mukaan jokainen kulttuuri ensin kasvaa, sitten kukoistaa ja lopulta kuihtuu. Spenglerin mukaan tuo kaava toteutuu myös eurooppalaisessa kulttuurissa.
Kulttuurin muutoksesta kertoo se, että meidän aikanamme individualismi on korotettu liki korkeimmaksi arvoksi – väärällä tavalla. Nyt ihmiset vaativat itselleen kaikki oikeudet ja etuudet, mutta jättävät velvollisuudet ja vastuun yhteiskunnan kannettavaksi. Yhteiskunta voi kantaa vastuuta vain yksityiskohtaisen pikkutarkalla lainsäädännöllä, jonka toteuttajina tarvitaan suunnaton virkamiesten ja viranomaisten joukko.
Turvallisuuden markkinamiehille koittanut kultakausi
Onko oikeuksien ja vastuun erottaminen toisistaan sitten hyvä vai huono asia, ja kenen mielestä? Ainakin se voidaan todeta, että monenlaisille turvallisuuden markkinamiehille on nyt koittanut oikea kultakausi. Mutta toisaalta on niinkin, mitä hallinto-oikeuden professori Veli Merikoski on sanonut: ”Hallinnon tehokkuus ja kansalaisten oikeusturva vievät yleensä vastakkaisiin suuntiin.” Hän on myös muistuttanut vanhasta roomalaisesta periaatteesta: ”Mitä enemmän lakeja, sen kehnompi valtio.” Merikosken mukaan ”ne kymmenen käskyä riittäisivät, jos moraali olisi riittävän korkea.”
Valt.lis. Ari Turunen kertoo kirjassaan ”Maailmanhistorian kukoistavimmat kaupungit” (Into Kustannus 2015) siitä, miten kukoistus on syntynyt ja miten se on lopulta menetetty. Turunen aloittaa antiikin kreikkalaisesta Miletoksen kaupungista ja päätyy meidän aikamme Amsterdamiin ja San Franciscoon. Kaikkien kirjassa esiteltyjen kaupunkien ja kulttuurien nousun Turunen selittää ytimekkäästi kirjansa alaotsikolla ”Eli miten erilaisuuden sietäminen synnyttää vaurautta ja sivistystä.”
Yhteisenä syynä kaikkien kukoistuksensa menettäneiden kulttuurien kohdalla ovat olleet ahneus, suvaitsemattomuus ja pikkutarkka virkamiesvalta. Turunen kirjoittaakin näin: ”Pikkusieluisuus ilmenee ihmisissä patologisena puuttumisena yksityiskohtiin ja pikkuasioihin. Se on myös vallankäytön totaalinen muoto, koska valvonta ulottuu muotoseikkoihin, jotka ovat helposti havaittavissa. Vallankäyttö näkyy lisääntyvinä sääntöinä ja uuvuttavana byrokratiana, eurooppalaisittain direktiiveinä. Kun kukaan ei enää uskalla arvostella säännösten määrää ja mielekkyyttä, yhteiskunnalla ei ole tulevaisuutta.”
Turunen kuvailee edellä sitä, mikä osaltaan oli vaikuttamassa 1500-luvulla kukoistaneen persialaisen suurkaupungin Isfahanin rappioon. Mutta yhtä hyvin tuo kuvaus sopii myös meidän aikamme suomalaiseen ja eurooppalaiseen kulttuuriin. Kulttuuri on muuttuva suure. Parempaan muutokseen tarvitaan aktiivisia toimenpiteitä. Huonompaan suuntaan riittää välinpitämättömyys, jollaista kirjailija Merete Mazzarella arvelee niin sanotun suvaitsevaisuudenkin lopulta toisinaan olevan.
Palokunta -sana takaisin käyttöön
Palokuntakulttuurinkin kohdalla pätee se, että aina rakennetaan edellisten sukupolvien saavutusten päälle. Mikään sukupolvi ei omista yksinoikeutta kulloisenkin aikakauden saavutuksiin. Kulttuurin taju tarkoittaa myös aikaisempien sukupolvien työn kunnioittamista ja arvostamista.
Vielä kunnallisen palo- ja pelastustoimen aikana käytettiin asiasisällöltään selkeää ja historialliselta arvoltaan rikasta sanaa ”palokunta”. Nyt sen tilalla käytetään aina ”pelastuslaitos” -sanaa, pelastusviranomaisetko noin ovat päättäneet? Mainitut sanat eivät kuitenkaan tarkoita samaa asiaa, eivät todellakaan. Olisikin oikea kulttuuriteko paloalalla palauttaa ”palokunta” -sana oikeaan, arkipäiväiseen käyttöön.
Palokuntakulttuurin, ja laajemminkin, isänmaamme kaikenlaisen hyvän edistämisessä onnistumme, kun meillä on halua laittaa itsemme likoon noiden asioiden puolesta ja kun kohdallamme toteutuu synnyinpitäjäni Tuusulan kirkkopuiston eräässä hautamuistomerkissä oleva ajatus ”sydämen tuli – elämän juhla”.
Veikko Lindberg
