Valtteri Väyrynen
Luin tuossa jokin aika sitten poikani kanssa Douglas Adamsin kirjaa Linnunradan käsikirja liftareille. Kirjassa oli kohta, jossa käsiteltiin ihmiskunnan kehitystä. Otan tähän alkuun otteen kirjasta: ”Yhä enemmän valtasi alaa katsomus, jonka mukaan puista maahan laskeutuminen oli alun alkujaankin ollut virhe. Ja joidenkin mielestä jo puihin nouseminen oli ollut huono siirto, eikä ihmiskunnan olisi koskaan pitänyt ryömiä merestä kuivalle maalle.” Tämä kappale jäi ajatuksiini pitkäksi aikaa, sillä se kuvaa mielestäni osuvasti muutosvastarintaa. Ennen kaikki oli paljon paremmin ja jäädään nyt ainakin vaan tähän.
Jos minun pitäisi hakea yksi asia, joka yhdistää viranomaisia ja vapaaehtoisia, niin se on joidenkin toimijoiden suuri muutosvastarinta kaikkea uutta kohtaan. Vanha koetaan aina paremmaksi, ja olisi mukava vain jäädä niille sijoilleen. On niin helppo ajatella, että näinhän tämä on ihan hyvä, ei tässä nyt ainakaan mitään uusia juttuja tarvita.
Uudet tietojärjestelmät ja sovellukset, joiden pitäisi avustaa tehtävää tai toimintaa, nähdään vaikeana ja hankalana, ja niiden käyttöönottoa viivytellään viimeiseen saakka. Molemmissa leireissä, niin viranomaisten kuin myös vapaaehtoisten, on uuden tekniikan haltuunotto selkeästi toisille helpompaa ja toisille jostain syystä vaikeampaa. Jotkut toimijat ovat jopa jääräpäisesti kaikkea uutta tekniikkaa vastaan. Nämä ”jäärät” keksivät mitä moninaisempia syitä jättäytyä pois tietoyhteiskunnan kyydistä. Jos kaikki tekosyyt laitettaisiin yksiin kansiin, siitä saataisiinkin markkinoille hyvinkin viihdyttävä kirja.
Minä kuitenkin väitän, että ei ole mitään ylitsepääsemättömiä esteitä oppia ja omaksua uutta tekniikkaa. Esteet voivat tuntua joillekin henkilöille vaikeilta, mutta niitä ei pitäisi tuntea voittamattomiksi. Se mikä ratkaisee, on asenne. Asenne ja halu olla mukana kehittämässä uutta toimintaa, halu olla osa uudistuskykyistä työyhteisöä tai vapaaehtoisorganisaatiota. Halu tehdä asiat hyvin.
Molemmista leireistä löytyy näitä vastarannan kiiskiä. Välillä raja on hyvinkin näkyvä. Toiset tekevät ja toimivat, kun taas toiset eivät tule mukaan mistään hinnasta. Tästä sainkin uuden ajatuksen – mitä jos tekisimmekin suuren uudistuksen ja vaihtaisimme järjestystä? Vaihdettaisiin leirejä niin, että toiseen leiriin menisivät molempien kiisket ja toiseen leiriin taas nämä mukana olevat, uudistushaluiset ja -kykyiset toimijat. Tehtäisiinkin ”sektoriraja” tähän kiiskien ja mukanaolijoiden välille. Näin saisimme yhdistettyä viranomaisten ja kolmannen sektorin aikaansaavan ja kehittävän porukan. Hävittäisimme viranomaisten ja kolmannen sektorin välisen rajan ja ottaisimme molempien toimijoiden joustavimmat ja uudistuskykyisimmät toimijat mukaan kehitystyöhön. Mitä saisimmekaan aikaiseksi!
Loisimme jotakin uutta, toimivaa ja alati kehittyvää. Laittaisimme pyörät pyörimään. Olisimme loppujen lopuksi kuitenkin niin solidaarisia, että antaisimme kiiskienkin tulla myöhemmin mukaan, kun he huomaisivat, että uusi voi sittenkin olla parempi!
Tämän kirjoituksen tarkoitus on herättää ajatuksia uuden kohtaamiseen. Miten me valmistaudumme tulevaisuuteen ja miten me pidämme itsemme mukana pelastusalan kehityksessä? Osaammeko ottaa uudet ajattelumallit ja tekniikat käyttöön? Uusien tekniikoiden ja ajatusmallien suurin este on yleensä käyttäjä. Osaammeko tulevaisuudessa olla käyttäjiä, jotka mahdollistavat uudistumisen?
Teksti: Valtteri Väyrynen
Valmiuspäällikkö
Suomen Punainen Risti / Hämeen Piiri
