Uudessa oppaassa käydään läpi myös mobiilietiketti ja siviilipukeutuminen.
Minkälaista virkapukukokonaisuutta käytetään milloinkin? Mitä tarkoittaa juhlapuku? Entä suuret kunniamerkit? Mikä on vierailuasu, mikä paraatiasu?
Tällaisiin kysymyksiin Mervi Parviainen saa työssään Pelastusopiston rehtorina vastailla toistuvasti. Etikettikysymyksiä käsitellään myös päällystökoulutukseen kuuluvalla etikettikurssilla.
Niin ikään etiketti tuli puheeksi Parviaisen ja Palopäällystöliiton toiminnanjohtajan Ari Keijosen kesken. Palopäällystöliitossa suunniteltiin alan etikettioppaan, vuonna 1996 ilmestyneen Jouko Allinniemen teoksen Palokuntien etiketti- ja suhdetoimintaopas uudistamista.
Kaikki tämä johti pelastustoimen uuden etikettioppaan syntymiseen. Parviaisen kirjoittama Pidetään kiinni etiketistä päivittää alan etikettisäännöt ja sivuaa myös siviilipukeutumista.
Parviainen kieltää olevansa synnynnäinen etikettiguru, mutta hän on ollut aina kiinnostunut pukeutumis- ja etikettisäännöistä ja törmännyt jo entisessä työssään niihin.
”Olen joutunut aikaisemmassakin työelämässä järjestelemään tilaisuuksia ja edustamaan omaa organisaatiotani. Niin järjestäjä- kuin osallistujapuolella on tullut kysymyksiä: mistä saadaan tietoa, miten protokolla menee?”
Parviaisella on selvä vastaus siihen, miksi virallisesta etiketistä täytyy pitää kiinni, vaikka monet säännöt ovatkin höllentyneet sitten Alliniemen kirjan ilmestymisen.
”Jos ei tiedä, miten käyttäytyä, luo epävarman kuvan itsestään. Yksittäinenkin organisaation edustaja voi antaa organisaatiostaan kuvan, jota voi olla vaikea muuttaa myöhemmin.”
”Siihen ei kukaan kuole, jos virkamerkit ovat väärinpäin, mutta kuva toimijasta muodostuu yllättävän pienistä asioista. Jokainen on käyntikortti edustamastaan tahosta.”
Lisäksi etikettisäännöt antavat selvät sävelet siihen, kuinka eri tilaisuuksissa käyttäydytään. Parviaisen mielestä pelastustoimen täytyy säilyttää selkeys ja jämäkkyys kautta linjan, niin operatiivisissa- kuin edustustehtävissäkin.
”Pelastustoimi markkinoi itseään järjestäytyneenä organisaationa, jossa tiedetään, mitä tehdään. Mielestäni se ei toimi pelkästään operatiivisissa tehtävissä, vaan kautta linjan.”
Hän huomauttaa, ettei virkamies voi yleensäkään valita, mitä pykälää noudattaa ja mitä ei. Siispä asetusta virkapuvustakin on noudatettava.
Irti kauluspaitakammosta
Parviainen ihmettelee asennetta, johon on törmännyt alalla: pukeutuminen ei ole niin justiinsa, koska eiväthän muutkaan tunne etikettiä.
”Mielestäni se on vähän niin kuin terveydenhuollon puolella aseptinen omatunto: siellä pitää noudattaa tiettyjä hygieniasääntöjä, vaikka kukaan ei olisi katsomassa. Näen, että kun meillä on olemassa laki, ja tiedämme miten toimia, emme voi vedota siihen, että toiset eivät tiedä.”
Toisenkin yksityiskohdan pukeutumisen saralta Parviainen on pannut merkille: miesten kammon solmiota ja kauluspaitaa kohtaan, koska ne kiristävät. Parviaisella on yksinkertainen ratkaisu tähän ongelmaan: kauluspaidan täytyy olla sopivan kokoinen.
”Miehet ostavat aivan liian pieniä kauluspaitoja, ja solmio solmitaan liian tiukalle, jolloin totta hitossa se kuristaa. Vinkkini on, että pitää turvautua ammattitaitoiseen myyjään. Kauluspaitaa ei voi ostaa t-paidan koon perusteella.”
Toistaiseksi Parviainen on saanut kirjastaan hyvää palautetta. Hän pyrki kirjoittamaan sen rennosti ilman turhaa tärkeilyä, ja palautteen perusteella myös pääsi tavoitteeseensa.
”En ole yhtä tiukka kuin Kaarina Suonperä, joksi minua on jo pelastusalalla tituleerattu. Otin sen suurena kohteliaisuutena.”
Pelastusala tunnetaan virkapuvuista, mutta Parviaisen mielestä pelkkä virkapuku ei riitä, vaan siihen on osattava myös pukeutua oikein. Siksi ala tarvitsee oman etikettiohjeensa.
Hän muistuttaa, että sivulliset myös kiinnittävät usein virkapukuiseen henkilöön huomiota, ja tämän pitäisi pystyä edustamaan tahoaan sekä kertomaan puvustaan.
”Virkapuvun kautta levitetään organisaation ilosanomaa, jos sen näin juhlallisesti muotoilee.”
Teksti ja kuvat: Kaisu Puranen
