Puolen vuosisadan ura paketoitiin Jätskiautolla – mikä juttu?

Huhtikuussa (2025) Keski-Suomen pelastuslaitokselta eläkkeelle jäänyt palomestari Pentti Partanen muistetaan paloaseman kahvipöydässä erityisesti yhdestä lausahduksesta. Siitä hyvästä hän sai 60-vuotislahjaksi soivan jäätelöauton, jonka kyljessä lukee: ”Työhän tillaatte vaikka jäätelöauton, jos minä käsken.”
Tapaus sattui, kun valtiovetoiset hätäkeskukset olivat vasta kokeilussa. Siihen asti hätäkeskukset olivat toimittaneet onnettomuuspaikoille kaiken, mitä sieltä pyydettiin. Kokeiluhätäkeskuksissa puhalsivat uudet tuulet, kun poliisitaustaiset päivystäjät ihmettelivät palomestareilta tulleita pyyntöjä. 

Partanen muistaa, että monesti kun palomestarit pyysivät hätäkeskuksesta kolaripaikalle hinausauton, avonainen linja hiljeni mutta neuvonpito kuului läpi: palopäällikkö ei tilaa mitään hinausautoja vaan poliisi tilaa.
”Sitten tuli autopalo, ja pyysin, että saisko tänne nyt sen hinausauton. Sieltä tuli sama laulu ja suutuin vähän. Sanoin, että: työhän tillaatte vaikka jäätelöauton, jos minä käsken.” 

”En lähde ennen kuin on pakko”

Partanen, kuten moni muukin oli saanut eläkeikäuudistuksessa pelastusalalla vitsailtua ylipalvelua.
”Allekirjoitin paperin, jossa luki, että eläkeikäni on 61 vuotta ja 6 kuukautta eikä sitä voi kukaan muuttaa.”
Paitsi että Sipilän hallitus voi. 
”Eläkeikääni laitettiin kolme kuukautta lisää. Päätin, etten lähde ennen kuin on pakko, vaikka sitten jalat edellä”. 
Se pakko tuli 68-vuotiaana ja sen saneli hyvinvointialue.

Pyydä se jäätelöauto

Viimeisessä apellissa Partasen käteen iskettiin Virve-radio. Oli aika pyytää se Jätskiauto oikeasti.
Hän empi pari kertaa, mutta sitten tangentti painui pohjaan.
”Häke, P31, Saisko sen jäätelöauton tänne keskuspaloasemalle.”
Ajankohta oli merkitty kalenteriin niin hätäkeskuksessa kuin Jätskiautoyrittäjälläkin, joten auto kurvasi pyynnöstä sisään kalustohalliin. Partasen viimeinen matka töistä kotiin taittui Jätskiautolla. 
Taakse jäi 47 vuotta ja 11 kuukautta päätoimisessa pelastustoimessa, 53 vuotta ja muutama päivä, jos jana aloitetaan poikaosastosta asti.
”Koko elämä”, Partanen kiteyttää.

Tavoittelemisen arvoinen

15-vuotias Pentti Partanen ilmoittautui naapurinpoikien kanssa paloasemalle liittyäkseen juuri perustettuun Kuhmon VPK:n poikaosastoon. Hän ajattelee, että on syntynyt palomieheksi, sillä lapsena hän kirjaimellisesti seurasi paloautoja keikoille. Katsellessaan tulipaloja ja nähdessään, miten palomiehet ottivat niitä hallintaan, hän ajatteli, että tuossa on jotain tavoittelemisen arvoista. Kuuden vuoden kuluttua poikaosastoon liittymisestä Partanen löysi itsensä jo VPK:n päällikkökurssilta. Kipinä palomieheksi tulosta paloi jo vahvana.

Rajan takana tehdaspalokunnassa

1970-luvun lopulla Partanen oli pestautunut rakennusyritys Finn-Stroi Oy:n tehdaspalokuntaan. Yritys rakensi Kuhmon korkeudella rajan takana olevaa Kostamuksen kaupunkia. Alueella oli noin 1000 asukasta ja noin 4000 suomalaista erilaisissa rakennustöissä. Kankaalla verhoillulta parakkipaloasemalta operoitiin UAZ-paloautolla, jossa oli muutaman sadan litran vesisäiliö.
”Työhön kuului myös vartiointia, ettei suomalaisten parakeista ja työkoneista pöllitä mitään. Meillä ei ollut aseita, mutta tehokas käsivalaisin ja kamera oli.”
Kun Partanen oli käymässä kotonaan, hän sai puhelinsoiton. Kuhmossa vakinainen palomies oli loukannut itsensä ja oli tulossa pitkä sairausloma. Työt Kostamuksessa olivat hänen osaltaan tehty.
”Siitä alkoi päätoiminen ura. 1980 syksyllä pääsin palomieskurssille ja seuraavana syksynä paloesimies kurssille.”

Kostamuksen onnettomuus

Maaliskuun 20. päivänä 1980 Partanen työskenteli palomiespäivystäjänä Kuhmossa, kun Kostamuksen tiellä oli sattunut paha linja-autoturma. Kuhmosta tarjottiin apua tuolloin myös rajan taakse, josta tulleet hälytykset piti ennen lähtöä varmistaa puhelinsoitolla. Nyt onnettomuus oli totta. Suomalaisia työntekijöitä Kostamukseen kuljettanut bussi oli törmännyt tien varteen pysäköityyn kuorma-autoon. Pakkasta oli lähes 30 astetta ja näkyvyys oli hyvä, mutta kirkas auringonpaiste oli todennäköisesti sokaissut bussinkuljettajan.
Kuorma-auton viistolava leikkasi bussin hanttimiehen kylkeä kuin giljotiini. Partanen pyysi paikalle Rajavartiolaitoksen helikopterin, joka toi mukanaan anestesialääkärin Kainuun keskussairaalasta. Lääkäri luokitteli ja hoiti potilaita Suomen puolella Vartiuksen raja-aseman pihassa.
Vain Kuhmon pelastushenkilöstöllä oli lupa operoida rajan toisella puolella. Raja-asemalta noin 34 kilometrin päässä sattuneessa onnettomuudessa loukkaantui 33 ihmistä ja se vaati 10 ihmisen hengen.
Partanen muistaa edelleen kirkkaasti, kun Kuhmon kirkossa järjestettiin hautajaiset, ja alttarin edessä oli kymmenen ruumisarkkua.

Ouluun töihin

Partanen halusi töihin Oulun kaupungin palolaitokselle, mutta palomiehen virkaan tarvittiin myös sairaankuljettajan paperit. Niinpä hän hakeutui lääkintävahtimestari-sairaankuljettajakurssille. Tutkinto tuli suoritetuksi vuonna 1982 ja seuraavana kesänä aukesi sijaisen pesti Oulun kaupungin palolaitoksessa.
Partaselta tiedusteltiin, kiinnostaisiko häntä hälytysmestarin viransijaisuus, sellaista tarvittiin.
Hän hyväksyi tarjouksen, mutta haki samalla koko ajan avoinna olevia palomiehen virkoja. Sellainen osui kohdalle helmikuussa 1986. Tämän jälkeenkin hän työskenteli vielä jonkin aikaa hälytysmestarin viransijaisena.

Säteileekö koira?

Tšernobylin ydinvoimalan nelosreaktori räjähti huhtikuussa 1986. Onnettomuus aiheutti toimenpiteitä myös oululaiselle hälytysmestarin viransijaiselle. Partanen oli käynyt säteilyvalvonta-aseman hoitajan kurssin ja arvioi edustaneensa eräänlaista asiantuntijuutta talossa. 
”Meidät pyydettiin mittaamaan säteilyarvoja läheltä Tšernobylia tulleesta puolalaisesta rahtilaivasta, jota ahtaajat eivät suostuneet säteilyn pelossa purkamaan”.
Arvoja mitattiin röntgenmittareilla ja sekuntikellolla. 
”Laskimme, kuinka monta kertaa röntgenmittari naksahti minuutissa. Liian tiuhan naksausmäärän tullen olisimme perääntyneet nopeasti, mutta tämä tilanne näytti vaarattomalta.”
Partanen muistaa toisenkin mittaustehtävän. Eräs koiranomistaja oli hädissään, kun koira oli juonut vesilätäköstä, johon 2000 kilometrin päässä pamahtanut reaktori olisi saattanut pudottaa laskeumansa.
”Otimme taas röntgenmittarin ja sekuntikellon ja aloimme laskea koirasta tulleita naksauksia.”
Naksunta pysyi kurissa ja koiran omistaja saattoi huokaista helpotuksesta.

Pitäkää tunkkinne

Kun hälytysmestarin sijaisuus Oulussa oli kestänyt vuoden, apulaispalopäällikkö Jouni Kreus kysyi Partasen intoa jatkaa tehtävässä. Hän lupautui siinä tapauksessa, jos hänen palkkaansa nostettaisiin kolme luokkaa, jotta se olisi sama kuin palomiehellä haittalisineen. Hälytysmestarin työssä hän laati asukasluvun mukaisen budjetin ja jos jotain jäi yli, se piti palauttaa pennilleen kunnille. Tietokoneet ja Excelit tekivät vielä tuloaan kaukaisuudessa. Nauhalaskuri ajoi saman asian.
Kreus ilmoitti aluehälytyskeskuslautakunnan pitämän kokouksen jälkeen, että kahden palkkaluokan korotus onnistuu mutta kolmen ei. 
Partanen antoi oululaisten pitää tunkkinsa.

Palomestarikurssille

Partanen aloitti palomestarikurssilla 1987. Hän muistaa hyvin, kun he muutaman kurssikaverin kanssa pääsivät työharjoitteluun Helsingin pelastuslaitokselle. Tarkoituksena oli seurata palotarkastuksia ja operatiivista toimintaa.
”Pekka Vänskä piti meille parhaillaan luentoa, kun hänen VHF-radiopuhelimestaan kuului, että Pitäjämäen teollisuusalueella oli syttynyt iso ja myrkyllisiä savukaasuja kehittänyt elektroniikkavaraston tulipalo. Sanoin Pekalle, että näitä sinun juttuja me ehditään kuulla myöhemminkin, mutta tuolla olisi sellainen juttu, missä meidän pitäisi olla. Vänskä oli samaa mieltä ja järjesti meille kyydin palopaikalle.”
Tulipalo vain paheni ja paikalle otettiin VPK:t vaahdottamaan maanlaista tilaa. Partanen ja kumppanit saivat tehtäväkseen johtaa ja valvoa VPK:iden työskentelyä. 
”Se oli meille loistava tilaisuus ja kokemus.” 
Kurssilaisista kuusi päätyi lopulta pelastusjohtajaksi ja kaksi pelastuskomentajaksi. Partanen puolestaan teki 37 vuoden rupeaman palomestarina.

Sukellus Kajaaniin

Partanen sai palomestarin viran Kajaanista. Siellä tapahtuneen vesipelastustehtävän hän nostaa yhdeksi merkittävimmistä tapauksista urallaan. 8-vuotias poika putosi kevätjään läpi lampeen, ja tämän pikkuveli lähti ilmoittamaan tapahtuneesta äidille, joka varmistuttuaan tilanteesta hälytti apua. Kajaanissa ei tuolloin ollut vesisukellusvalmiutta. Pelastajat pakkautuivat Toyota Land Cruiser -johtoautoon. Paloesimies Pekka Huovinen ajoi, Partanen istui hanttimiehen paikalla ja pintapelastajat olivat takapenkillä puvut yllään. Paloasemalle toisessa aallossa saapunut palomestari tuli perässä sammutusautolla ja toi paikalle vesisukellusvarusteita. Pelastussukelluskoulutuksen käynyt Huovinen sukelsi pojan ylös savusukelluslaitteita käyttäen. Pari päivää myöhemmin saimme kuulla, että poika oli selviytynyt ja toipui tapahtuneesta.
Kajaanin pelastuslaitokselle oli yritetty jo parin vuoden takaisen hukkumistapauksen jälkeen perustella pelastussukellusvalmiutta. Tämä tapaus puhalsi tuulta keskusteluihin uudelleen.
Kainuun pelastustoimesta kertovassa Punakukon kintereillä -kirjassa muistellaan, miten Partanen höykytti asiasta kaupunginhallitusta.
”Laskin kustannusarvion sukellustoiminnan aloittamiseksi siten, että aina olisi käytettävissä kaksi sukeltajaa. Sain hinnaksi 500 000 markkaa, mitä tietenkin pidettiin kalliina.” 
Aluksi kaupunginhallitus tyrmäsi esityksen, mutta lopulta se hyväksyttiin. Päätöstä vauhditti vilkas yleisönosastokirjoittelu.

Apellit kuriin

Partasen mestariluokkakaveri Pentti Karppinen oli aloittanut työt Jyväskylässä ja houkutteli Partastakin hakemaan sinne töihin. 
”Kun tulin Jyväskylään, täällä ei ollut kunnollista apellikulttuuria. Jos keikka tuli vuoronvaihdon aikaan, oli aika selvittely, kuka lähtee ja kuka ei. Ammattiyhdistys pyöritti palettia ja ihmettelin miksi?”
Partanen alkoi muun päällystön kanssa tuoda järjestystä taloon. Siitä nousi mielenosoitus, jossa henkilöstö tuli laput kaulassa apelliin. Lappuihin oli kirjoitettu kantajiensa komennuspaikat, jotta nämä varmasti osasivat mennä oikeille paikoille. Laput otettiin käyttöön kertaalleen vielä Partasen läksiäisissä.

Alueellistaminen

Pelastustoimen alueellistaminen alkoi Kesi-Suomessa kyräillen. Partasen mukaan isäntäkunnassa Jyväskylässä ei nähty ongelmaa, mutta pienissä kunnissa pelättiin.
”Palopäällikön kanssa sovittiin, että kaikki paloasemat ja niiden kalusto kartoitetaan. Kunnissa pelättiin, että kun kartoittajat tulevat, ne vievät parhaat kamat mukanaan Jyväskylään. Kunnissa alettiin piilottaa tavaroita.” 
Partasen mukaan kehitys alkoi vaikuttaa täysin päinvastaisesti. Kalusto uusiutui kaikkialla, kun vähän käytettyä alettiin kierrättää kunnostettuna ja huollettuna maakuntaan.

Valtiolle, kiitos!

Hyvinvointialueelle meno näyttää Partasen silmään selvältä takapakilta. Pelastustoimi näyttää jäävän terveydenhuollon jalkoihin. Myös uudet tietojärjestelmät tökkivät.
”Tuve-verkko on hankaloittanut työskentelyä. Esimerkiksi erhelaskutuksessa, jota hoidin 13 vuotta, tuli vaikeampaa. Kun Prontosta hakee kohdetietoja, putoaa usein pois Tuve-verkosta, jossa laskutuksen valmistelu tapahtuu. Tuve ja Pronto eivät ole yhteensopivia.”  
Myös kuvien kanssa on hankalampaa, joten ne ovat jääneet laittamatta.  
Partanen olisi ollut valmis siirtymään pelastustoimen kanssa valtiolle heti kun hätäkeskuskin sinne meni. Hän muistelee, että Pekka Myllyniemen valtiollistamista selvittävässä raportissa pelättiin erityisesti VPK:iden puolesta.
”En usko, että valtiollistaminen vaikuttaa VPK:iden olemassaoloon. Niitä tarvitaan edelleen ja niitä pitää kouluttaa ja antaa niille resursseja.”

Ikävät työaikamuutokset

Ikävintä uran aikana ovat olleet työaikojen muutokset, ne ovat nakertaneet työhyvinvointia. Partanen on tehnyt kaksivuorotyötä Oulussa, Kajaanissa ja Jyväskylässä, eikä se missään ole ollut tykättyä.
”Tähän on törmätty monta kertaa. Jyväskylässä aikanaan kaksivuorotyöaika äänestettiin vuorokausirytmiksi. Seuraava pelastusjohtaja siirsi työajan henkilöstön kannasta huolimatta takaisin kahteen vuoroon, josta on myöhemmin palattu takaisin vuorokausirytmiin.”
Kuudella vuosikymmenellä pelastustoimessa työskennelleen Partasen kokemuksella vuorokausirytmi on paras ja se toimii. Sitä tosi asiaa eivät ole vääntäneet muuksi mitkään perustelut eivätkä muutosvalmennukset.

Parasta on työyhteisö

Partasen mukaan parasta pelastustoimessa on ollut työyhteisö.
”Toki aina on ollut persoonia, joiden kanssa ei mene niin hyvin, mutta aina on tultu toimeen.”
Palomestarin operatiivisen työn ohella Partasella on ollut paljon vastuualueita. Lääkintävahtimestari-sairaankuljettaja -tutkinto antoi vastuuta ensihoidosta. Palontutkinta ja yhteistyö poliisin kanssa pysyivät hänen päivätyössään loppuun asti kuin myös erhelaskutus. Dronet lensivät pelastuslaitokselle Partasen kipparoimana, vaikka päälliköt alussa hieman sitä vastustelivatkin.
”Kipinä työhön ja auttamisen halu on vaan pysynyt.” 
Alan vaihto ei ole käynyt mielessä ikinä.

Teksti Marko Partanen
Kuvat Keski-Suomen pelastuslaitos ja Pentti Partasen albumi.