Pelastustieto on viimeisin lehti pelastusalan ammattilehtien pitkässä perinteessä, joka alkaa jo 1800-luvun lopulta.
Pelastusalan ensimmäinen ammattilehti oli Brandluren-Palotorvi. Sen ensimmäinen numero ilmestyi vuoden 1898 helmikuussa kaksikielisenä ja 26-sivuisena. Lehden vastaava toimittaja oli Helsingin palolaitoksen alipalomestari Oskar Ekman.
Ensimmäisessä numerossaan lehti julkaisi kahdeksankohtaisen ohjelmajulistuksen, jossa sanottiin muun muassa: ”Palotorvi on lyhyin uutisin tekevä selkoa palotoimen kehityksestä suurissa sivistysmaissa sekä saattava lukijoittensa tietoon kaikki uudet keksinnöt palotoimen alalla.”
Lehden parikymmenvuotinen taival oli taloudellisesti vaihteleva, mutta lopulta julkaisu kaatui heikkoon talouteen sekä siihen, että sitä teki käytännössä vain itse päätoimittaja Ekman. Viimeinen numero ilmestyi 30. joulukuuta vuonna 1918.
Seuraavina vuosikymmeninä ilmestyi Palovartija-Brandvakten (1925–1949) sekä uuden tulemisen kokenut Palotorvi (1932–1939). Edellinen perustettiin Suomen Palosuojeluyhdistyksen (1922) valistuslehdeksi, jälkimmäinen palopäällystön yhdyssiteeksi ja Suomen Yleisen Palokuntaliiton äänenkannattajaksi. Vuosina 1933–1949 ilmestyi myös Suomen Nuohoojain Lehti.
Palomies-lehden (1932–1952) tavoitteeksi kirjattiin palomiesammatin ja järjestöllisen mielenkiinnon herättäminen. Lehden sisältö koostui ammattiyhdistysliikkeen toiminnan esittelystä, palomiesurheilun kehittämisestä, palontorjuntapropagandan tekemisestä ja palontorjuntatekniikan edistämisestä.
Vuonna 1949 Suomessa ilmestyi peräti viisi paloalan lehteä. Palovartija ja Palomies kituuttelivat toimeentulorajalla, Paloviesti, Suomen Nuohoojain Lehti ja Palokuntien Tiedotuksia ilmestyivät kannattamattomina vain muutaman sadan levikein. Tarvittiin yhteinen lehti.
Palontorjunta-Brandvärn aloittaa
Palontorjunta-Brandvärn -lehti syntyi pitkälti Helsingin palolaitoksen toimistonhoitajan ja Palosuojeluyhdistyksen toiminnanjohtajan Bertil Heinrichsin ansiosta. Hänet valittiin lehden ensimmäiseksi päätoimittajaksi. Kun hän aloitti työnsä, alan lehdistö ja järjestökenttä oli hyvin hajaantunut. Tuohon aikaan alan järjestöt Suomessa olivat Suomen Palosuojeluyhdistys, Suomen Yleinen palokuntaliitto, Suomen Palopäällystöliitto, Suomen Paloinsinööriyhdistys ja Suomen Nuohoojamestarien Liitto. Paloinsinööriyhdistystä lukuun ottamatta jokainen yhdistys julkaisi omaa lehteään. Heinrichs katsoi ensimmäiseksi velvollisuudekseen yhtenäisyyden parantamisen.
Vuonna 1949 järjestöt kokoontuivat useasti neuvottelemaan tilanteesta. Ratkaisuun päästiin noin vuodessa. Järjestöt olivat yhtä mieltä siitä, että yhteinen lehti olisi tärkeä ja lisäisi kilpailukykyä. Kun Palosuojelun edistämissäätiökin seisoi yhteisen lehden takana, sopimus lehdestä allekirjoitettiin 24. marraskuuta 1952. Sopimuksen mukaan uusi lehti oli yhteenliittymä alan julkaisuista Palovartija, Palomies, Suomen Nuohoojain Lehti ja Palokuntaliiton Tiedonannot.
Palontorjunta-Brandvärn -lehden ensimmäinen numero ilmestyi 15. helmikuuta 1950. Lehden sisältö jaoteltiin seuraaviin osiin: artikkelit, muut kirjoitukset, keksintöjä, uutuuksia ja parannuksia, kirjallisuutta, tulipaloja, henkilötietoja, manalle menneitä, kuulumisia ja uutisia, palokunnat ja järjestöt. Sama jaottelu täydennettynä ja ajan hengen mukaisesti muuttuneena säilyi koko vuosikymmenen ja pitkälle siitäkin eteenpäin.
Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen lehden levikki ja talous kukoistivat. Vuonna 1958 levikki oli peräti 10470 kappaletta. Hyvän talouden turvin myös sisältöä voitiin kehittää. Vuosi 1960 oli taloudellisesti paras: tilausmäärä kasvoi ja ilmoitustuotot ylittivät tavoitteet. Vuonna 1967 päätoimittaja vaihtui. Bertil Heinrichs jäi eläkkeelle, ja tilalle valittiin lehden toimitussihteerinä työskennellyt Lauri Santala.
Vuonna 1971 Palontorjunta-lehden oheen perustettiin teknisiin kysymyksiin erikoistunut liite, Palontorjuntatekniikka-lehti, joka ilmestyi neljästi vuodessa.
Vuonna 1965 lehden toimituskunta perusti Palontorjunta-Brandvärn -rahaston. 1970-luvun lopun ja koko 1980-luvun lehden talous kehittyi suotuisasti ja vuotuista, rahastoon siirrettyä ylijäämää syntyi. Varat ovat tuottaneet Palontorjunta-lehdelle ja sen seuraajalle, Pelastustieto-Räddning -lehdelle hyvän taloudellisen selkänojan, jota on tarvittu 1990-luvun alun jälkeen, jolloin lehtien levikki notkahti.
1970-luvulla Palontorjunta ilmestyi kymmenen kertaa vuodessa. Vuosikymmenen puolivälissä lehteä monta vuotta koetelleet taloudelliset vastoinkäymiset väistyivät tehostetun ilmoitusmyynnin ansiosta. Lehti palkkasi ensi kertaa päätoimisen toimittajan, Juhani Katajamäen, joka aloitti lehdessä huhtikuussa 1973. Lehden levikki pysyi noin 10000:n korvilla.
Palontorjunnasta Pelastustiedoksi 1993
Marraskuussa 1977 perustettiin yhdistys Palo- ja pelastustieto ry. Lehtien toiminta siirtyi uudelle yhdistykselle seuraavan vuoden alussa. Siirtyminen yhdistysmuotoiseen julkaisuyhteisöön rekisteröimättömän toimituskunnan jälkeen toi heti joustavuutta: työnjako hallituksen ja toimituksen välillä selkeytyi.
Vuonna 1979 Palontorjunta sai ensimmäiset omat toimitilansa yhdistyksen ostamasta 144 neliömetrin huoneistosta Pieni Roobertinkadulta, jossa lehti ja sen julkaisija viihtyivät seuraavat 19 vuotta. Juhani Katajamäki nimitettiin päätoimittajaksi maaliskuussa 1977.
Lehti käsitteli 1970-luvulla palo- ja pelastusalan koulutusta, sairaankuljetusta, pelastus- ja sammutussuunnitelmia, aluehälytyskeskuksia, palo- ja pelastusalan ammattien historiaa, palomiesten työolosuhteita, viranomaisten yhteistyötä sekä alan järjestöjen toimintaa.
Palontorjunta-lehden talous pysyi vakaana koko 1980-luvun, mutta 1990-luvulla lama vaikutti myös siihen. Vuonna 1993 lehti ilmestyi ensimmäistä kertaa Pelastustieto-nimellä. Vuosi oli taloudellisesti vaikea ja näkyi myös lehden levikissä. Levikin lasku yhden vuoden aikana oli lehden historian suurin: 1900 tilausta eli 11500:sta 9600:aan. Silti vuodesta selvittiin ”vain” 324000 markan alijäämällä.
Kehittämisseminaarissa lehden linjaksi kirjattiin periaate: lehti on palo-, pelastus- ja väestönsuojelualan ammattilehti, jonka pääasiallisena lukija- ja tilaajakuntana ovat edellä mainittujen alojen parissa työskentelevät tai toimivat henkilöt ja ne jotka työssään tarvitsevat tietoja alasta.
Levikin lasku taittui vuonna 1995, ja ilmoitustuottoja kertyi yli talousarvion, vaikka talous jäikin 170000 markkaa alijäämäiseksi. Vuonna 1998 levikki oli noin 8200 kappaletta.
Vuonna 2000 juhlittiin ammattilehden 50-vuotista historiaa. Lehden sisältö pysyi ammatillisesti korkeatasoisena ja lehden ulkoasu kehittyi voimakkaasti. Täysin neliväristä lehteä alettiin julkaista jo edellisen vuosikymmenen loppupuolella.
Pelastustoimen alueellinen järjestelmä syntyi vuonna 2004. Edellisenä vuonna lehden neljäntenä päätoimittajana aloitti Esa Aalto.
Lehden sisällöllinen ja ulkoasullinen modernisointi on jatkunut koko 2000-luvun. Samaan aikaan on otettu käyttöön myös uusia julkaisukanavia. Lehden ensimmäiset verkkosivut avattiin 1990–2000-luvun taitteessa. Ne uusittiin vuonna 2009. Vuonna 2015 Pelastustieto lisäsi tarjontaa verkkosivustolla ja avasi kokonaan uuden verkkopalvelun. Lehti näkyy yhä voimakkaammin myös sosiaalisessa mediassa.
Lähde: Juhani Katajamäki: Kentän ääni – Palontorjunnan ja Pelastustiedon 50 vuotta olennainen osa paloalan 100-vuotista lehtihistoriaa
