Olli Luukkola työskentelee pelastajana Länsi-Uudenmaan pelastuslaitoksella. Hän kirjoittaa erityisesti käytännön työelämästä.
Kun Virve piippaa tai hälytysvalo aseman katossa syttyy, maailma pysähtyy hetkeksi. Riippumatta siitä, syötkö lounasta, istutko vessassa vai roikutko parhaillaan kallion kielekkeellä köysien varassa kesken korkealtapelastamisharjoituksen, hälytyksen tultua on minuutti aikaa istahtaa paloautoon tai ambulanssiin valmiina kaikkeen mitä eteen tulee.
Eritoten uran alussa suurin osa matkasta sinisten valojen välkkeessä kuluu siihen, kun mieli koittaa kerrata aiemmin opittua, jotta voisit tuottaa parhaan mahdollisen avun sitä tarvitseville. Pukiessa varusteita pohdit, miten toimit, jos tilanne onkin juuri niin paha kuin hälytyskoodi antaa ymmärtää.
Kuitenkin jo vähäisen kokemuksen karttuessa toimintatavat vakiintuvat ja jatkuvan harjoittelun myötä perusteet tilanteissa toimimiseen alkavat tulla selkärangasta. Enää ei tarvitse keskittää kaikkia aivosoluja tekniseen suorittamiseen ja opetetun teorian kertaamiseen, vaan kykenee arvioimaan tilanteen laajemmin. Silloin oppii erityisesti näkemään ihmisen hälytyskoodin takana.
Niissä hetkissä, kun pelastusryhmä saapuu paikalle ja tilanne osoittautuu odotettua lievemmäksi, koko ryhmän huojennus on käsinkosketeltavaa. Sydämenlyönnit rauhoittuvat ja hengitys tasaantuu. Pelastajana työskentely tuo kiitollisuuden paitsi omasta elämästä, myös siitä, että ympärilläsi olevilla ihmisillä on kaikki kunnossa.
Useimmiten alallamme on ajateltu, että univormu toimii haarniskan tavoin auttaen pitämään tietyn etäisyyden, jotta tätä aika ajoin hyvinkin raadollista työtä kykenee tekemään vuorosta toiseen. Tuon haarniskan halkeilu ei kuitenkaan vaadi muuta kuin jonkin pienen arkipäiväisen yksityiskohdan, joka tekee hetkestä henkilökohtaisemman. Tilanne saattaa liipata läheltä yksityiselämääsi esimerkiksi niin, että potilas on puolisosi ikäinen, onnettomuusajoneuvon takapenkillä on samanlainen turvaistuin kuin omalla lapsellasi tai apua hälyttäneen vanhemman pariskunnan keittiön pöydällä on samanlaiset ”Mamma” ja ”Pappa” -mukit kuin omilla vanhemmillasi.
”Ne muistuttavat, miksi on valinnut tämän työn.”
Kun on ollut hetkenkin pelastajana, alkaa käsittää, kuinka kapealla nuoralla me kaikki kuljemme. Sen myötä tulee myös vahvempi ymmärrys elämän ainutlaatuisuudesta ja siitä, kuinka tärkeää on arvostaa jokaista päivää ja hetkeä. Kun näkee, miten nopeasti tilanteet voivat kääntyä päälaelleen, oppii kunnioittamaan tavallisen päivän rauhaa.
Vaikka työssämme pyritään aina valmistautumaan pahimpaan, ei ole mitään helpottavampaa kuin huomata, että ennakoidut kauhuskenaariot eivät toteutuneet. Se on voimakas muistutus siitä, että vaikka varautuminen pahimpaan on osa työtä, on yhtä tärkeää osata hengittää syvään ja arvostaa niitä hetkiä, jolloin kaikki päättyy hyvin.
Tämä huojennus jättää jälkensä ja auttaa jaksamaan tilanteissa, jotka eivät päätykään niin onnellisesti. Jokainen pieni voitto, jokainen pelastettu elämä, jokainen helpottunut hengenveto – ne muistuttavat, miksi on valinnut tämän työn.
Ääni kentältä -kolumni on julkaistu myös Pelastustiedossa 5/2024.
