Paloristin ensimmäisenä myöntämiskriteerinä mainitaan kunnostautuminen pelastustoiminnassa. Tällä kriteerillä paloristi on myönnetty vain harvoin.
Ansiomerkit, mitalit ja kaikenlaiset killuttimet ovat pelastusalalla kovin mielipiteitä jakava puheenaihe. Toiset patsastelevat mielellään isoja ansiomerkkejä pursuava teline rintapielessään, toiset eivät mene paikalle pokkaamaan edes sitä ainoata, mikä hänelle on haettu. Myönnetyistä ansiomerkeistä tulee vaikutelma, että pelastusalalla kunniakasta työtä tehdään lähinnä päällystössä ja erilaisissa toimistoissa, sillä savunhajuisen vaatteen rintapielen tunnustus kiinnitetään harvemmin.
Paloristi on pelastusalan korkein ansiomerkki. Sen myöntämisestä säädellään asetuksessa, jonka ensimmäisessä kohdassa mainitaan, että paloristi voidaan antaa tunnustukseksi kunnostautumisesta sammutus- tai pelastustyössä, mutta 80 vuoden aikana 258 myönnetystä mitalista vain 20 on myönnetty näillä ansioilla. Tähän lukuun on listattu kaikki paloristin saajat, jotka ovat työskennelleet palkitsemishetkellä palomestari-nimikkeellä tai sitä alemmalla nimikkeellä. Kaikki palkitut palomestarit eivät välttämättä ole työskennellyt operatiivisessa tehtävässä.
Ansioituakseen korkeimmalla mahdollisella tavalla palomiehen täytyy todennäköisesti kuolla.
Miehistötasolla palorististä on tavattu maksaa kova hinta. Turun linnan pommituksista 1941, Helsingin Tilgmannin palosta 1960 ja Turun Minihinta-tavaratalon palosta 1983 paloristinsä ansainneista seitsemästä miehistötason henkilöstä kolme kuoli tehtävälle. Ne ovat ainoat miehistötason paloristit, mitä on myönnetty. Lisäksi operatiivisen työn tunnustus on tavoittanut kaksi palokersanttia ja yhden paloesimiehen. Heistä viimeisin toimi Jyväskylän junaturmassa (1998) johtoyksikössä lähdönjohtajana. Sen jälkeen operatiivisessa pelastustoimessa ei ole nähty paloristin arvoisia suorituksia. Tapahtumasta tulee kuluneeksi jo reilu neljännesvuosisata.
Myönnetyistä paloristeistä päätellen näyttää siltä, että ne jaetaan pääasiassa niillä epämääräisemmillä kriteereillä, joiksi eritellään ansiokas palvelu palokunnassa tai muussa palontorjuntatyössä sekä palontorjuntatyön avustaminen asiantuntemuksella tai muulla tavalla tehokkaasti.
Mitä ikinä nämä meriitit sitten tarkoittavatkaan, on tullut harvinaisen selväksi, että nokea paloristiltä ei tarvitse pyyhkiä. Paloaseman työvuorossa todetaan, että: ”terveenä kotiin”, mutta samalla ollaan tietoisia siitä, että ansioituakseen korkeimmalla mahdollisella tavalla täytyy todennäköisesti kuolla tehtävälle.
Pelastusalan ansiokkaimmat teot tehdään vakio-olosuhteessa, valoisassa ja lämpimässä toimistossa.
Pelastusalan ansiokkaimmat teot tehdään vakio-olosuhteessa, valoisassa ja lämpimässä toimistossa. Vaaran, sään tai ergonomian altistamissa olosuhteista kunnostautuminen ei kiinnosta palkintoraatia vähääkään. Viime aikoina paloristin saamiseksi onkin useimmiten vaadittu pelastusjohtajan tai palopäällikön nappulat, virka ministeriössä tai ohimenevä pesti Arkadianmäellä. Lisäksi joukkoon on kelpuutettu erilaisia johtajia, yhteistyöviranomaisia sekä pitkiä uria alan eri järjestöissä tehneitä henkilöitä.
Mitä isompia mitalit ja niiden rivistö rintapielessä on, sitä korkeampi on kantajansa palli. Käytännön pelastus- tai ensihoitotyötä tekevä saa joskus kyntää koko uransa mittaisen taipaleen eikä välttämättä ansioidu sen vertaa, että saisi kasaan ensimmäistäkään killutinta. Samalla toimistossa ropisee – mitaleja kilahtelee säännöllisesti, ja yhtä tunnustusta seuraa pian toinen.
Alan mitalisateista onkin tullut jo niin tuttua komiikkaa, että se ei enää edes naurata. Puhutaan päälliköiden sulle-mulle -kaupasta, jossa he keskenään sopivat, minkä mitalin he seuraavaksi toisilleen hakevat. Pahinta tässä on se, että osa rivihenkilöistä ei enää edes halua tunnustuksia.
Paitsiossa mitalinkiilto piristää.
Totutuista jakokäytänteistä ja kuulopuheista päätellen pelastusalan perinteisimpiä ansiomerkkejä ei koskaan ole suunniteltukaan kiinnitettäväksi varsinaista pelastustyötä tekevän rintapieleen. On kuulemma todettu, että palomiehen työ on jo itsessään niin tunnustettua, että se ei mitään ansiomerkkejä kaipaa. Ansiomerkit ovat kuultujen perusteluiden mukaan niille, jotka jäävät toimistoissaan paitsioon, kun suuri yleisö tekee havaintoja ihmisiä kasvotusten auttavasta pelastushenkilöstöstä. Paitsiossa mitalinkiilto piristää.
Mitaleja myöntävät tahot ovat vapaaehtois- ja sopimuspuolen sekä päällystön järjestöjä. Niiden lisäksi sisäministeriöllä on paloristi ja pari muuta killutinta joukossaan äskettäin lanseerattu mitali, jonka myöntämiselle ei vielä ole keksitty kriteeriä. Se löytänee paikkansa telineestä, jossa muutkin ansiomerkit jo ovat.
Ei tavallaan ollut yllätys, että ”sikaosaston” mitalit eivät kenellekään kelvanneet.
Operatiivisia ammattilaisia on tähän asti palkittu pääasiassa vapaaehtoistoimintaan suunnitelluilla ansiomerkeillä. Osittain tästä syystä operatiivinen ammattihenkilöstö lanseerasi äskettäin itselleen omat mitalinsa. Asiasta uutisointi aiheutti keskustelua somessa: Mistä sellainen mahtaa kertoa, kun kaverit keksivät jo palkintoja itselleen? Hyvä kysymys!
Uutta ansiomerkkisarjaa tarjottiin huolehdittavaksi jokaiselle mahdolliselle taholle työnantajista ja alan järjestöistä aina alaa ohjaavaan tahoon asti. Ei tavallaan ollut yllätys, että ”sikaosaston” mitalit eivät kenellekään kelvanneet. Mitalisarjan kodiksi perustettiin lopulta oma yhdistys, Suomen Operatiiviset Ammattilaiset ry.
Tuoreet operatiivisesta ammattityöstä ansaittavat mitalit voidaan myöntää palvelusvuosien mukaan. Silti ne eivät tule kuin manulle illallinen, vaan esimiesten täytyy esittää ansiomerkkiä saajalleen, jolloin henkilön työ voidaan todeta tunnustetuksi. Samalla on otettu huomioon rivihenkilöstölle tunnustuksia kohtaan mahdollisesti syntynyt negatiivinen asenne. Operatiivisista ansioista mitali myönnetään vain, jos henkilö suostuu ottamaan sen vastaan.
Tahot, jotka eivät kuuluneet uusien merkkien potentiaalisiin saajiin, torppasivat tällaisen ansioitumisen. Heidän mielestään pelkkien työvuosien myötä itse ansioitumista ei kuulemma tapahdu. Torppaajat eivät kuitenkaan älynneet, että eipä ole selväsanaista ansaintaa niissäkään mitaleissa, joita he ovat saaneet.
Ehkä operatiivisen henkilöstön ansioitumista ei tunnisteta tai tunnusteta.
Esimerkiksi SPEKin mitaleissa on kriteereinä juurikin palvelusvuodet ja jopa palkittavan henkilön ikä. Mikä se sellainen kriteeri on, että on pystynyt pitämään itsensä hengissä tietyn aikaa?
Samalla linjalla on mitaliensa kanssa Palopäällystöliitto, jonka mitalit lohkeavat 15:n, 25:n tai 30:n vuoden kiitettävästä, erittäin ansiokkaasta tai poikkeuksellisen ansiokkaasta palvelusta pelastustoimen tai turvallisuuden hyväksi. Missään ei kuitenkaan ole määritelty, mikä on kiitettävää, erittäin ansiokasta tai poikkeuksellisen ansiokasta palvelua, joten jäljelle taitavat jäädä vain ne palvelusvuodet ja pärstäkerroin.
Alan isoin tunnustus, paloristi kantaa harteillaan samaa epämääräisten myöntämiskriteerien taakkaa. Paitsi jos selkeäksi ansainnaksi määritellään asetusteksti: ”voidaan antaa palkinnoksi ansiokkaasta palveluksesta palokunnassa tai muussa palontorjuntatyössä. Paloristi voidaan antaa myös henkilölle, joka asiantuntemuksellaan tai muulla tavalla on tehokkaasti avustanut palontorjuntatyötä. Paloristin voi saada myöskin ulkomaalainen”.
Toivottavasti ansiomerkkiä ei kuitenkaan myönnetä pelkästään viimeisen kriteerin perusteella.
Koska kaikki ansiomerkit maksavat, on niiden jakaminen edelleenkin päälliköiden höveliydestä kiinni. Operatiivisen henkilöstön itselleen suunnittelemiakin mitaleja jaetaan vain, jos päälliköt suostuvat niitä kuraportaalleen ostamaan.
Mitaleja odotellessa ei kannata pidättää hengitystä, sillä työnantajat hakevat henkilöstölleen kovin vähän sellaisiakaan palkintoja, jotka eivät maksa mitään, kuten Vuoden ensihoitaja – tai Vuoden palomies – tunnustuksia.
Ehkä operatiivisen henkilöstön ansioitumista ei tunnisteta tai tunnusteta.
Teksti ja kuva Marko Partanen
