”Laiva on kääntymässä syöpäriskin suhteen, mutta se tapahtuu tuskaisen hitaasti. Toimintakulttuurimme on muututtava, sillä yksikin syöpään sairastunut pelastaja on liikaa. ", Mira Leinonen kirjoittaa.
Pelastustoimessa on ollut enemmän ja vähemmän käynnissä hallinnollista uudistusta viimeisten vuosien aikana. Poliittisen päätöksenteon takia uudistus on muuttanut välillä suuntaa, se on saanut uutta sisältöä ja viimeisimmän käänteen takia sen täytäntöönpano tulee myös saamaan vuoden lisäajan. Nämä erilaiset käänteet ovat aiheuttaneet toimialan sisällä sen, että pelastustoimen uudistukselle on käymässä samalla tavoin kuin pojalle, joka huusi sutta – riittävän kauan kuin huutelee turhaan, turrutaan siihen huuteluun eikä suden huutamisella ole enää vaikutusta.
Tässä vuosien varrella olen laittanut ilolla merkille yhden pelastustoimelle ominaisen piirteen: pelastustoimessa toimivien henkilöiden asenne uudistusta kohtaan on ollut pääsääntöisesti lähes esimerkillistä. Liekö toimialan luonne syynä myös siihen, että uutiset rakenneuudistuksesta ja sen käänteistä on otettu aina pienen alkutyrmistyksen jälkeen hyvin vastaan, vaikka päätökset olisi tehty toimialan ulkopuolella eikä niihin ole voinut vaikuttaa ja katseet kääntyvät hyvin nopeasti suunnittelemaan ja ennakoimaan tulevaa sen sijaan, että kaikki surkuttelisivat tapahtunutta. Tästä syystä vuoden lisäaika tuntui enemmänkin harmittavan – eikö vihdoin voisi jotain jo konkreettisesti tapahtua?
Ruohonjuuritasolla rakenneuudistus ei juurikaan näy – onnettomuuksia ehkäistään parhaalla mahdollisella tavalla, mutta silti niitä tapahtuu ja niihin vastataan vaihtelevin vastein. Pelastuslaitosten johdossa suhtautuminen tuntuu vaihtelevan ääripäästä toiseen; jotkut pelastuslaitokset ovat vetäneet liinat täysin kiinni – eivät investoi, rekrytoi eivätkä kehitä toimintaansa, vaan lamaantuneena pelkäävät kustannuksien näyttävän muutoksessa huonolta ja odottavat mahtavan maakuntahallinnon muuttavan kaiken. Lamaantumista on havaittavissa myös henkilötasolla – eläkepäiviä odotellaan. Toiset pelastuslaitokset puolestaan kirivät vauhtiaan ennen uudistusta ajatuksella ”vielä tehdään, kun ollaan itsenäisiä” ja näin ollen uusia paloasemia nousee, kalustoa uusitaan ja uutta henkilöstöä palkataan.
Uudistuksen muuttuessa ja pitkittyessä on tärkeää muistaa ja muistuttaa, että perustehtävämme eivät muutu – hanskat eivät saa pudota missään vaiheessa. Maakuntatasolla pelastustoimi on toki tärkeä toimiala, mutta mittakaavassa suhteessa sosiaali- ja terveystoimeen olemme kuin se kärpäsen jätös Itämeressä. Siksi perustehtävämme on suoritettava parhaalla mahdollisella tavalla, nöyristelemättä ja ammattiylpeyttä tuntien.
Mira Leinonen
