Olli Luukkola työskentelee pelastajana Länsi-Uudenmaan pelastuslaitoksella. Hän kirjoittaa erityisesti käytännön työelämästä.
Pelastajat ja muut ensilinjan auttajat nähdään usein lähes sankarillisina hahmoina, jotka kestävät henkistä painetta poikkeuksellisella tavalla. Harvemmin huomataan sitä näkymätöntä painolastia, joka kasaantuu selkään hitaasti vuosi vuodelta.
Pelastusalalla työskentelevät kohtaavat jatkuvasti tilanteita, joita useimmat ihmiset kokevat joko hyvin harvoin tai eivät ollenkaan koko elämänsä aikana. Yksi rankka keikka ei vielä murra mieltä, mutta kun niitä kertyy satoja, voi stressi alkaa kumuloitua ja vaikuttaa haitallisesti jokapäiväiseen elämään. Toisaalta, vaikka kokisi käsittelevänsä stressaavat tilanteet jälkikäteen, helposti kuitenkin tulee aliarvioitua palautumiseen tarvittava aika vaativan tilanteen tai pitkän stressijakson jälkeen.
artikkeli jatkuu
Poliisin työssään kohtaamaan stressiin osittain keskittyvässä pro gradu -tutkielmassaan Oppiva organisaatio avuksi poliisityön stressin hallintaan Harri Gustafsberg totesi akuutin stressireaktion olevan loistava järjestelmä niissä tilanteissa, kun joudumme käyttämään hetkellisesti elimistön suorituskykyä. Tämän alkukantaisen järjestelmän tärkeys korostuu myös pelastusalalla, jossa yhtä lailla törmätään jatkuvasti vaativiin tilanteisiin, joiden aikana kehon ja mielen suorituskyvyn tulee olla virittynyt huippuunsa. Samaisessa tutkielmassaan Gustafsberg kuitenkin tähdensi akuutin stressireaktion olevan ihmiselle erittäin kuormittava tapahtuma, varsinkin sen kumuloituessa.
”Helppo sanoa, vaikeampi elää todeksi.”
Stressireaktioita onkin perinteisesti totuttu vähättelemään pelastusalalla vallinneessa kulttuurissa, jossa tunteista ei juuri puhuta. ”Se on osa työtä” on lause, joka on helppo sanoa, mutta vaikeampi elää todeksi. Tunteiden tukahduttaminen saattaa luoda harhaluulon siitä, että asia on loppuun käsitelty, mutta todellisuudessa tällöin henkinen kuorma ei poistu, vaan patoutuu.
Pelastushenkilöstön hyvinvointi on paitsi inhimillinen kysymys, myös turvallisuustekijä. Uupunut ja kuormittunut pelastaja ei ole vain riski itselleen, vaan myös muille. Siksi stressiin ja sen vaikutuksiin tulee suhtautua vakavasti – ei heikkoutena, vaan osana työtä. Aiheen tiimoilta tarvitaan enemmän avointa keskustelua ja matalan kynnyksen tukea sekä johtamista, joka tunnistaa henkilöstön kuormituksen ennen kuin se kumuloituu uupumukseksi ja voi johtaa jopa fyysiseen sairastumiseen.
Yksi pitkän uran edellytyksistä, niin pelastusalalla kuin missä tahansa muualla, on oppia kuuntelemaan omaa kehoaan ja havainnoimaan sen antamia merkkejä. Työskentely pelastusalalla vaatii voimaa, mutta myös herkkyyttä. Herkkyyttä tunnistaa, milloin oma jaksaminen alkaa hiipua ja voimaa pyytää apua, ajoissa.
Ääni kentältä -kolumni on julkaistu myös Pelastustiedossa 2/2025.
