Kari Telaranta työskentelee johtavana asiantuntijana Suomen Pelastusalan Keskusjärjestössä.
Mistä olemme tulossa ja mihin olemme menossa? Ensimmäiseen on helpompaa vastata kuin jälkimmäiseen. Viime aikoina uutena puheenjohtajana olen pohtinut lehden ja koko pelastusalan roolia osana muuttuvaa yhteiskuntaa. Epävarmuuden hetkillä on inhimillistä hakeutua samalla tavalla ajattelevien joukkoon. Näitä voidaan kutsua vaikkapa heimoiksi. Niitä on voinut olla alan sisällä, esimerkiksi vapaaehtoiset vs. ammattihenkilöstö, päällystö vs. miehistö ja ”punaiset” vs. ”siniset”. Alan sisäisistä vastakkainasetteluista on harvoin ollut merkittävästi hyötyä yhteisen tekemisen ja pelastusalan kehittymisen kannalta. Ala voi näyttäytyä sisäänpäin kääntyneeltä, omalta heimoltaan ulkopuoleltakin tarkasteltuna. Silloin tällöin on syytä miettiä, vastaammeko itse itselle asettamiimme odotuksiin, vai olemmeko aidosti kiinnostuneita siitä, mitä meiltä odotetaan.
Tämä olisi erityisen tärkeää ajassa, jossa viranomaisten sana ei ole ainoa julkinen totuus. Ajassa, jossa julkisuus on pirstaloitunut. Ajassa, jossa luottamusta yhteiskunnallisiin toimijoihin horjutetaan, ja disinformaatiota ja vihapuhetta levitetään tarkoitushakuisesti. Toimimalla ymmärrettävästi, yhdenmukaisesti ja erilaiset näkökulmat huomioon ottaen voimme lisätä luottamusta.
Osallisuudelle ja kuuntelemiselle on muitakin perusteita, jotka näkyvät ympärillämme. Ne liittyvät odotuksiin. Toimintaympäristö ja viestintäkulttuuri ovat muuttuneet merkittävästi viime vuosina. Ihmisten odotukset julkishallinnon toimijoita kohtaan ovat muuttuneet ja yhä enemmän vaaditaan jatkuvaa viestintää, dialogia ja perustelua siitä, miksi ja miten toimitaan.
Viime kesän ”kokkogate” on hyvä esimerkki tilanteesta, jossa pelastustoimi voidaan nähdä kyseenalaisessa valossa. Jos ryhdytään rajoittamaan yleisötapahtumiin liittyvää kokoontumisvapautta, tulee perusteiden olla erityisen painavia. Suomessa pelastustoimen historia linkittyy vahvasti demokratiaan. Lupa palokuntiin oli yhtä kuin lupa kokoontua 1800-luvun puolivälissä, jolloin kokoontumisoikeus ei ollut samanlainen itsestäänselvyys kuin tänään. Olisiko meidän aika vahvistaa rooliamme nykyaikaisen demokraattisen yhteiskunnan puolestapuhujina?
Tämä kaikki linkittyy pelastusalalla esimerkiksi turvallisuusviestintään. Sillä voidaan tukea ihmisten omaa toimijuutta ja uskoa omaan pystyvyyteen. Sitä, että minun kannattaa ja minä pystyn toimimaan häiriötilanteissa tai hädän keskellä. Ylhäältä alas -ohjeistaminen ei enää toimi nykyisessä kulttuurissa. Osallisuuden vahvistaminen ja dialogi sen sijaan toimivat, ja sen miettiminen, millä äänensävyllä asioista puhutaan julkisesti. Komennammeko ihmiset nuohottamaan horminsa vai herätämmekö heissä tunteen, että tämä on minulle ja läheisilleni tärkeä asia?
Pelastusala on vahva yhteiskunnallinen toimija, johon luotetaan. Jotta meihin luotetaan jatkossakin, se vaatii vuoropuhelua. Ja ennen kaikkea kuuntelemista. Luottamukseen kiteytyy kaikki. Luottamuksen vahvistaminen vaatii tekoja, mutta niiden tekeminen on nyt helppoa, sillä pelastusalalla on hyvä maine.
Teksti: Kari Telaranta
Kirjoittaja on Palo- ja pelastustieto ry:n hallituksen puheenjohtaja ja edustaa Suomen Paloinsinööriyhdistys ry:tä.
