Olli Luukkola kirjoittaa erityisesti käytännön työelämästä uutena työntekijänä. Hän toimii pelastajana Länsi-Uudenmaan pelastuslaitoksella.
Astuessaan ensimmäistä kertaa pelastuslaitoksen ovesta sisään, kohtaa maailman, joka on täynnä epäoikeudenmukaisuutta. Minä ja kymmenet opiskelukaverini otimme tuon askeleen viime vuoden joulukuussa, kun vaihdoimme opiskelijapuvut asemapalvelusasuihin. Työllistyimme ympäri Suomea, mitä erilaisemmille paloasemille niin pääkaupunkiseudun keskuksiin kuin maaseudun taajamiin.
Epäoikeudenmukaisen kohtaamastamme maailmasta tekee se, miten kukaan ei voi ennalta määrittää sitä, millainen työvuoro tulee olemaan. Toiset voivat valmistautua vielä vuosikymmenet sellaisia tilanteita varten, joita ei koskaan tapahdu. Osa taas tulee suoraan koulunpenkiltä töihin, ja hyppää heti sammutusauton kyytiin kohti keikkaa, jollaista kokeneimmatkaan kollegat eivät ole vuosiin nähneet.
Ikuinen oppiminen on tämän ammatin kulmakivi. Pelastajatutkinto antaa tarvittavat tiedot ja taidot niin sammutustekniikoista, ensiavusta kuin pelastustoiminnan johtamisestakin. Mutta valmistuminen ei tarkoita valmista – todellinen oppiminen tapahtuu työn ohessa. Jokainen hälytys, harjoitus ja juttelutuokio kokeneempien kollegoiden kanssa on oppitunti. Useimmiten huomaa, että mitä valmiimmalta ammattilaiselta joku vaikuttaa, sitä paremmin hän ymmärtää sen, ettei ole vielä valmis.
”Ikuinen oppiminen on tämän ammatin kulmakivi.”
Alallamme kuulee usein legendoja oman elämänsä sankareista, jotka heti valmistuttuaan päättivät tehdä järisyttävän spektaakkelin osoittaakseen vanhemmille kollegoille olevansa arvostuksen arvoisia. Useimmiten näillä näytöksillä ei petaa kuin itselleen pitkäaikaisen paikan silmätikkuna ja luottamuksen puutteen, joka ilmenee vastuun vähyydellä.
Toivon, että niin valmistuneet kuin tulevaisuudessa valmistuvatkin ymmärtävät, ettei heidän tarvitse olla mitään muuta kuin he ovat. Paras ja varmin tapa hankkia uutena kunnioitusta vanhemmilta kollegoilta on myöntää, ettei tiedä vielä kaikkea, mutta on valmis oppimaan. Kun taas paras ja varmin tapa hankkia vanhempana kollegana kunnioitusta, on muistuttaa vastavalmistuneelle, että aina saa kysyä, eikä ole tyhmiä kysymyksiä. Näin voi varmistaa, että vastavalmistunut saa parhaan alun uralleen, ja että vuosien kokemuksella kerrytetyt tiedot ja taidot jäävät elämään.
Kun unohdetaan vanhojen jäärien tavat simputtaa, päästään parhaiten luomaan kunnioittavaa ilmapiiriä ja varmistamaan, että kenenkään ei tarvitse hampaat kalisten odottaa uuden kaverin spektaakkelia. Kenelläkään ei ole tarvetta esittää mitään. Maailman jatkuvassa muutoksessa myös pelastusalan täytyy kehittyä mukana, jotta se kykenee vastaamaan alati muuttuvan ympäristön haasteisiin. Ensilinjan auttajat ovat loppukädessä vastuussa tämän kehityksen jalkauttamisesta kentälle. Valmiiksi he voisivat kutsua itseään vasta siinä tapauksessa, mikäli maailma lakkaisi muuttumasta tai jatkuva kehitys seisahtuisi.
Olli Luukkola aloitti Pelastustiedossa 2/2024 uutena kolumnistina. Hän kirjoittaa erityisesti käytännön työelämästä uutena työntekijänä pelastuslaitoksella. ”Lähdin tavoittelemaan lapsuuden haaveammattiani puolivakinaisen palokunnan kautta, minkä harjoituksissa ja hälytyksissä vietin suuren osan nuoruudestani. Sen myötä kiinnostuin pelastusalalla kytevästä potentiaalista ja siihen liittyvistä uusista innovaatioista. Näin ollen lukion ja intin jälkeen oli luonnollinen jatkumo hakea Pelastusopistoon, josta valmistuin jouluna 2023. Tänä päivänä toimin pelastajana Länsi-Uudenmaan pelastuslaitoksella.”
