Lähellä olevat pienokaiset on helppo hädän hetkellä auttaa siipiensä suojaan. Tämä opettavainen eläintarina on myös oikeasti totta.
On pakko myöntää, että toisinaan sapetti.
Olin nähkääs tuoreena isänä ajatellut, että menen lasteni kanssa uimahalliin ja suit, sait opetan heidät uimaan. Lapset eivät kuitenkaan olleet pätkääkään kiinnostuneita mistään uimaan opettelusta, paitsi sitten myöhemmin, kun kyseessä oli oikea uimakoulu. Oikeat uimaopettajat osasivat ja motivoivat.
Isältä haluttiin joitain aivan muuta kuin niitä iänikuisia opetuksia. Monet kerrat uimahallista pois lähtiessä kysyin: Kokeiltaisiinko nyt sitä uimista pikku pätkä, edes ihan vähän. Ei kokeiltu. Paljon hauskempaa oli kaataa tenava-altaassa ämpärillä vettä isän päähän. Sitä me sitten palasimme tekemään uimahalliin uudelleen ja uudelleen. Pääasia, että lapsilla oli hauskaa.
En tiedä, pakottiko tylsyys vanhemman innovatiiviseksi vai provosoiko päähän kaadettu vesi, mutta löysimme yhdessä uuden vaihteen. Se onnistui sitten, kun uskalsin pudottaa aikuisoletetun suojakilven ja ylentää itseni leikin tasolle. Sellaiselle, jossa ollaan leikkimielisiä, välittömiä, vilpittömiä ja missä antaudutaan ilon vietäviksi. Pistin ihan kaiken peliin, enkä välittänyt, mitä muut ajattelevat. Paitsi tietenkin sen verran, että yritimme olla häiritsemättä heitä. Huomautuksia ei koskaan tullut.
artikkeli jatkuu
Altaan pinnassa aikuisvoimalla luikerteleva vesikärmes muistutti kovasti lasta. Se ei ollut vaarallinen, vaan sillä oli hauskaa ja aikuinenkin sai liikettä. Välillä aikuisen tarjoama voimantuotto loppui, ja lapsi liukui omillaan, mutta koko ajan vähintään käsivarren mitan päässä. Etäisyys oli mainio, sillä siitä oli aika ajoin helppo kaapata pieni vesihirmu syliin halaukseen ja antaa pusu poskelle. Läheisyyttä ei koskaan ole liikaa, tässä siitä tuli luonteva osa leikkiä ja se istui tilanteeseen kuin nenä päähän. Parasta!
Kohta olin heppa, joka kyyditsi lasta selässään ja lopulta heitti tämän veteen. Ja taas pääsin liikkeeseen. Sain todeta, että lasten ratsastustaidot kehittyivät ajan myötä, sillä ratsastajaa oli kerta toisensa jälkeen vaikeampi heittää kyydistä. Välillä ratsu oli oikeasti loppu, mutta nauru piiskasi sitä jatkamaan. Lapset nimesivät hepan Sametiksi, joka muistetaan, vaikka ratsastajat ovat kasvaneet jo aikuisiksi.
Myöhemmin edistyneempien uimareiden kanssa altaaseen ilmestyi uimapatjoja kaateleva kalju merihirviö, jota paiskottiin pallolla. Luulen, että sille pirulle on käyttöä vielä tulevinakin kesinä.
”Se on halpaa huvia mutta liian arvokasta menettää”
Uintireissuista tuli isän ja lasten välinen juttu, joka poiki paljon sellaisia muistoja, mitä ei saa mistään muualta. Niissä hetkissä ei tarvittu tämän päivän välttämättömyyksiä. Ei tietokoneita. Ei videopelejä. Ei puhelimia. Ei tiukkapipoisia aikuisten normeja. Ei kuvia. Ei videoita. Ei sosiaalista mediaa.
Tämä vaje paikattiin iloisella yhdessäololla, läheisyydellä, naurulla, liikunnalla, muistoilla ja uimataidolla.
Vedessä vietetty aika on monella tavalla korvaamatonta. Pitämällä lapset käsivarren mitan päässä ja omat jalat pohjassa, voi saada todella paljon. Se on halpaa huvia mutta liian arvokasta menettää – vahva suositus! Itselleen on kuitenkin oltava armollinen, sillä kukaan ei ole vesikärmes syntyessään. Parhaat leikit keksitäänkin yhdessä ja ajan kanssa, ehkä juuri niillä huilaustauoilla, joihin osallistuvat aina kaikki.
Kannattaa vetää estoitta ja täysillä.
Takaan, että kaikilla on hauskaa!
Teksti ja kuva Marko Partanen
