Yliopiston päärakennus palaa.
80 vuotta sitten Suomi oli ollut lähes viiden vuoden ajan osa sotivaa Eurooppaa. Talvella 1944 sota oli jo kääntynyt loppuaan kohti ja syksyllä 1943 Josif Stalin oli saanut muilta liittoutuneiden johtajilta luvan tuhota Helsingin pakottaakseen Suomen rauhaan. Helsinki kuitenkin säilyi kolmesta pommituksesta varsin vähäisin vaurioin. Merkittävä osuus kaupungin pelastumisessa oli myös palotoimella.
Kaupunki
Helsingin kaupunki oli sotien aikaan huomattavasti nykyistä pienempi. Isot kiviset kerrostalot sijaitsivat pääosin Pitkänsillan eteläpuolella, Kallio, Pasila ja Vallila olivat tiheästi rakennettuja puukaupunginosia muutamine kivitaloineen.
Helsingin palokunta oli alistettu puolustusvoimille ja sammutusjoukot järjestetty ilmasuojelukomppanioiksi. Palomiehiä oli lähetetty rintamalle, sammutusjoukkueissa toimi ammattipalomiehiä, vapaapalokuntalaisia sekä rintamapalvelukseen kelpaamattomia miehiä.
Lauttasaaren sillan, Käpylän ja Kulosaaren sillan jälkeen alkoi maaseutu. Palotoimesta vastasivat kunkin kylän VPK:t sammutusjoukkueiksi koottuina. Ainoa sairaala sijaitsi Malmilla.
Sairaalat
Sodan aikana Helsingissä oli vain kaksi tuonaikaisen mittapuun mukaan nykyaikaista sairaalaa, Tilkan sotilassairaala sekä myöhemmin Töölön sairaalana tunnettu Punaisen Ristin sairaala. Muut sairaalat olivat vuosisadan alussa rakennettuja pieniä puutaloja tai isoja kivikasarmeja valtavine potilassaleineen. Punaisen Ristin sairaalassa oli maailmanlaajuisestikin edistyksellinen kalliosuojaan rakennettu varasairaala leikkaussaleineen. Vastaavaa tilaa oli esitetty rakennettavaksi myös Tilkkaan mutta se oli säästösyistä jätetty pois lopullisesta suunnitelmasta.
Sairaaloissa ei ollut erillisiä päivystyspoliklinikoita. Katsottiin, että sairastunut tarvitsee kotikäynnille lääkärin, joka lähetti potilaan tarvittaessa sairaalaan parhaaksi katsomallaan kyydillä, esimerkiksi ambulanssilla. Tapaturmapotilaita toki kuljetettiin ambulanssilla suoraan tapahtumapaikalta sairaalaan, mutta vastaanotolle he pääsivät muiden potilaiden seassa. Pommitusten aikana vammapotilaita oli paljon, mikä kuormitti valtavasti sairaaloita. Eniten potilaita vietiin Punaisen Ristin – ja kirurgiseen sairaalaan.
Ambulanssit
Palokunnalla oli käytössään juuri ennen sotaa hankittuja amerikkalaisia Packard-ambulansseja. Nämä olivat aikansa huipputekniikkaa mutta sodan pitkittymisen vuoksi varaosien saanti oli hyvin hankalaa, joten ajossa niitä oli vain muutama kerrallaan. Ambulansseja oli myös Helsingin varuskunnan autokomppanialla.
Ambulanssit olivat tarkoitettu vain potilaiden kuljettamiseen. Jos hoitoa tarvittiin jo ennen kuljetusta, siitä vastasi lääkintähenkilökunta eikä ambulanssimiehistö. Pommituksen aikana ilmasuojeluhenkilöstö siirsi potilaat väestönsuojissa oleville ensiapuasemille odottamaan kuljetusta tai suoraan tuhopaikalta sairaalaan, jos soveltuva ajoneuvo jostain paikalle liikeni.
Potilaita kuljetettiin kaikilla mahdollisilla ajoneuvoilla. Palokunnan muutama ambulanssi ajoi vuorotta tuhopaikkojen ja sairaaloiden väliä. Myös lähinnä sotilaiden kuljettamiseen tarkoitetut autokomppanian ambulanssit olivat täystyöllistettyjä loukkaantuneiden siviilien kuljetuksissa.
Mitenkään tavatonta ei ollut, että loukkaantunut tuotiin palokunnan tai raivauskomppanian käytössä olleen kuorma-auton lavalla. Myös harvat taksit tai sotilashenkilökunnan käytössä olleet henkilöautot kuljettivat loukkaantuneita.
Ensimmäisenä pommitusyönä sairaaloihin tuotiin 232 loukkaantunutta. Kuolleita oli 38. Ambulansseja oli ajossa kymmenkunta
Väestönsuojat
Korkeiden talojen katoilla olevien sähkösireenien nouseva ja laskeva kertoi kaupunkilaisille ilmahälytyksestä. Useamman vuoden jatkunut hiljaiselo sotarintamalla oli turruttanut siviiliväestön. Ensimmäisen suurpommituksen aikaan moni siviili jättikin siirtymättä väestönsuojaan.
Väestönsuojat olivat joko kallioon louhittuja luolia tai kivitalojen hirsillä tuettuja kellareita. Lisäksi puistoihin oli kaivettu juoksuhaudan kaltaisia sirpalesuojia, jotka oli tarkoitettu lähinnä hälytyksen tullessa ulkona liikkuville. Ennen sotaa siviiliväestön suojelussa oli keskitytty kaasusuojeluun. Pelättiin laajamittaista kaasuhyökkäystä, massapommitukset olivat vielä tuolloin tuntematon uhka. Kalliosuojia oli Helsingissä vähän, talosuojia varusteltiin sodan jo alettua niin paljon, kun ehdittiin.
Joissakin kalliosuojissa oli lääkintähenkilökunnan miehittämiä ensiapuasemia. Kaikissa suojissa oli pakollisena varustuksena ensiapuvälineet.
Vauriot
Pommitusten tavoitteena oli tuhota koko Helsinki. Koneet tulivat aalloittain. Ensimmäinen aalto valaisi valopommein kaupungin. Toinen pudotti hitaalla sytyttimellä varustettuja ”miinapommeja”, joiden tarkoitus oli rikkoa talojen rakenteet. Nämä aiheuttivatkin suurta tuhoa räjähtäessään vasta kerrostalon alakerroksissa.
Miinapommeja jäi paljon räjähtämättä, jolloin ne aiheuttivat pomminpurkajille töitä. Viimeinen aalto pudotti palopommeja. Näiden piti sinetöidä räjähdyspommien vaurioittamien rakennusten tuho.
Helsinki selvisi kuitenkin suhteellisin pienin tuhoin. Keski-Euroopan pommituksista tuttuja korttelipaloja ei syttynyt. Ainoastaan Vallilassa pommin sytyttämä palo levisi puutalosta toiseen tuhoten puutalokorttelin. Palokunnan toiminta oli valtavasta kuormituksesta huolimatta tehokasta ja se poikkesi taktisesti eurooppalaisesta toiminnasta. Paloja sammutettiin jo pommituksen aikana, kun Saksassa odotettiin pommituksen loppumista. Palojen nopea sammuttamien oli tärkeää, sillä seuraavan aallon pommikoneet käyttivät tulipalojen loimotusta suunnistamiseen. Varsinaisissa sammutustyössä tai pommituksissa ei kuollut yhtään pelastustyöntekijää, jota voidaan pitää pienenä ihmeenä.
Lääkintä
Rintamapalveluksessa olleet miehet olivat yleensä hyvin perillä ensiavusta, vaikka eivät varsinaista lääkintäkoulutusta olleetkaan saaneet. Iso verenvuoto osattiin tukkia ensisiteellä ja vaikeaan raajavammaan saatiin kiristysside, vaikka omasta vyöstä. Oleellisena jo tuolloin pidettiin, että loukkaanut saatiin nopeasti hoitopaikkaan. Ilmasuojeluvalvojilla oli ensiapukoulutus ja käytössään väestönsuojan ensiapuvälineet. Haavat sidottiin ja murtumat tuettiin mahdollisuuksien mukaan pahvilastoin ja sidoksin.
Sairaalaan ovella tehtävä potilasluokittelu oli avainasemassa koko toiminnan onnistumisen kannalta. Koska varsinaista päivystyspoliklinikkaa ei ollut, jouduttiin kaikkialla soveltamaan. Punaisen Ristin sairaalan sisääntulossa oli pommituksen aikana kaksi lääkäriä, jotka tutkivat jokaisen potilaan. Avustava henkilökunta siirsi sitten heidän ohjeidensa mukaan potilaan saamaan hoitoa.
Vakavien vammojen kirurginen hoito oli varsin suoraviivaista. Komplisoitunut raajavamma johti yleensä amputaatioon, ilma- tai veririnta sai dreenin. Isot haavat puhdistettiin ja ommeltiin, tajuttomuuteen johtaneelle kallovammalle jäi hoidoksi seuranta. Sokin suonensisäistä nestehoitoa ei käytetty yleisesti, vuotosokkipotilaalle juotettiin lihalientä ja pidettiin lämpimänä. Verensiirto oli mahdollista aloittaa leikkaussalissa.
Vammapotilaiden osastohoito muodostui usein pitkäkestoiseksi. Antibiootteja ei vielä käytetty yleisesti, joten haavainfektiot olivat hyvin yleisiä. Amputoitujen raajojen paraneminen kuntoutuksineen oli hidasta.
Palotoimi
Palokunta oli jaettu sammutusjoukkueisiin, jotka oli hajasijoitettu ympäri kaupunkia. Miehistö ja autot olivat eri rakennuksissa, jotta täysosuma ei aiheutuisi täystuhoa. Kalustona olivat pääasiassa vanhat avopaloautot. Nykyaikaisia umpipaloautoja, joissa oli lämmitetty ohjaamo, oli kymmenkunta. Lisäksi käytössä oli tavallisia kuorma-autoja, jotka oli varustettu moottoriruiskulla, T-avaimella, pystyputkella, jakoliittimellä, pää- ja työletkulla sekä parilla suihkuputkella.
Sammutusvesi saatiin useimmiten katupalopostiverkosta. Luonnollisesti vettä saatiin myös merestä tai talojen paloposteista, jos sellainen sattui lähellä olemaan. Kolmetuumainen pääjohto selvitettiin moottoriruiskulta tai pumppuautolta isopyöräistä letkukelaa käyttäen jakoliittimelle ja siitä edelleen yksi tai useampi työletku palokohteelle. Säiliöautoja ei käytössä ollut lainkaan.
Henkilökotaiset varusteet koostuivat saappaista, paksusta manttelista ja karvahatusta. Kypäriä ei juurikaan käytetty, karvahattu suojasi paremmin kylmältä ja kastumiselta. Paineilmahengityslaite sammutustyössä oli suuri harvinaisuus.
Hälytyskeskus sijaitsi nykyisin Erottajan paloasemana tunnetulla pääpaloasemalla. Ilmoitukset vaurioista ja tulipaloista tulivat palolennättimellä tai puhelimitse. Palokelloja, joista osa oli varustettu myös puhelimella, oli varsin tihein välein pitkin kaupunkia. Tuhoista ilmoittajina toimivat usein ilmasuojeluvalvojat. Hälytyskeskuksessa oli suuri kirja, jossa oli lueteltuna kaikki Suomen palokunnat yhteyshenkilöineen kaukoaputehtäviä varten. Suurpommitusten aikaan Helsinkiin hälytettiinkin kaukoapua aina Kuusankoskea ja Turenkia myöten.
Radiopuhelimia oli ainoastaan palomestareiden autoissa sekä kahdessa palopäällystökoulun modernissa umpipaloautossa. Johtamisen tärkeinä apuvälineinä toimivat lankapuhelinverkko sekä lähetit.
Aikalaiskokemukset
Suurpommituksista on säilynyt varsin hyvin aikalaiskokemuksia. Kiinnostavasta aiheesta on kirjoitettu useita kirjoja ja luonnollisesti puolustusvoimien sekä viranomaisten arkistoista on saatavissa tietoja. Helsingin ilmatorjunnan saavutukset on kirjattu hyvinkin tarkasti sotahistoriaan. Sen sijaan silmiinpistävän vaikeaa on löytää julkisista lähteistä tietoa loukkaantuneiden hoidosta. Kokemuksia on yritetty kerätä, mutta harva julkaistu voidaan kiteyttää lyhyesti: se oli kamalaa.
On tietysti näin jälkikäteen vaikea määritellä, kuka oli pahimmassa paikassa. Punaisen Ristin ovella lääkäri teki minuutin tutkimuksen perusteella päätöksen elämästä ja kuolemasta: vamma on niin vakava, että potilas viedään kuolevien huoneeseen eikä leikkaussaliin. Nuori lääkintälotta juottaa lihalientä ikäiselleen naiselle ja havaitsee sidosten värjäytyvän koko ajan punaisemmiksi, leikkaussaliin ei vieläkään pääse. Palomies on suihkuttanut vettä niin kauan, että vaatteet ovat jäätyneet päälle ja toverit joutuvat kantamaan hänet autoon ja paloaseman saunaan sulamaan. Pomminpurkaja istuu samana yönä kymmenennen räjähtämättömän pommin päälle, ottaa pihdeillä kiinni sytyttimestä ja ruuvaa sen irti. Synnytyssairaalan kätilö on joutunut suojautumaan ja jättämään vastasyntyneen pienokaisen yksin kehtoonsa, palatessaan takaisin hän huomaa pomminsirpaleen lävistäneen vauvan. Lukiolaispoika nostaa tuhopaikalla seitsemän loukkaantunutta kuorma-auton lavalle, Punaisen Ristin sairaalaan saavuttaessa näistä kolme on kuollut.
”Näyttelijä Leif Wager toimi pommitusten aikaan ambulanssin kuljettajana ”
Maailmankuulu kuvataiteilija, akateemikko Sam Vanni, palveli palomiehenä Kallion paloaseman sammutusjoukkueessa. Joukkue koostui alaikäisistä tai muuten vajaakuntoisista miehistä. Taiteilija itse ei joutunut rintamapalvelukseen suoran polvensa vuoksi ja ryhmänjohtajalla oli vain yksi silmä. Tällä oli tapana aina tulipalossa huutaa suureen ääneen lisää painetta pumppuun mutta ponnisteluista huolimatta Vanni muistaa kaikkien talojen kuitenkin palaneen kivijalkaan.
Näyttelijä Leif Wager toimi pommitusten aikaan puolustusvoimien ambulanssin kuljettajana Helsingissä. Hän on kertonut kokemuksen olleen niin järkyttävä, että mielenterveys säilyi ainoastaan hänen ”apumiehensä” ansiosta. Tällä oli loistavat sosiaaliset taidot ja hän pystyi tukemaan kuuluisan näyttelijän yli raskaasta työstä.
”Kun pommit putosivat liian lähelle, letkut irrotettiin, auto ajettiin porttikäytävään ja miehistö suojautui sen alle.”
Palomestarina 1970-luvun lopulla eläköitynyt Erkki Thurman on kertonut moninaisia kokemuksia suurpommitusten sammutustöistä. Aleksanterinkadulla oli niin paljon lasinsiruja, että hyökkäysauto piti pysäyttää kolmen sepän patsaalle ja miettiä uskalletaanko ajaa eteenpäin vai pitääkö kiertää. Moottoriruisku selvitettiin palopostista, suihkuputki lyötiin letkunkannattimella palavan talon ikkunalautaan kiinni ja jätettiin siihen, kun miehistön piti kiiruhtaa jo seuraavalle palopaikalle. Kun pommit alkoivat pudota liian lähelle, otettiin letkut irti autosta ja ajettiin porttikäytävään suojaan. Miehistö suojautui auton alle. Kun pommit olivat räjähtäneet ja auto sekä miehet todettu ehjiksi voitiinkin sammutustyötä taas jatkaa.
Pommitusten aikaan 7-vuotias koululainen Pertti asui Torkkelinmäessä. Hän kertoo 50 vuoden kuluttua, miten pommisuojassa sammuivat valot ja hiekkaa rapisi katosta pommin pudottua viereiseen puistoon. Pertti osaa myös osoittaa kellarissa tarkan paikan missä hän istui äitinsä sylissä pommin pudotessa. 7-vuotias Meilahdessa asunut Taina muistaa kiivenneensä pommituksia paossa ollessaan Mäntsälässä korkean lumikasan päälle katsomaan punaiseksi värjääntynyttä eteläistä taivaanrantaa. Ilmatorjunnan pauke sekä pommikoneiden moottoreiden ääni kuului Mäntsälään saakka.
Lopuksi
Euroopassa 80 vuotta vallinnut rauhan aika on ohi. Nykypelastajat joutuvat taas suunnittelemaan ja varautumaan poikkeusoloissa jopa sodan uhkaan. Toivottavasti nykyvarautumisessa osataan keskittyä oikeisiin asioihin ja siihen saadaan riittävästi resurssia. Jotain voidaan varmasti oppia myös 80 vuoden takaisista tapahtumista.
Juttu perustuu pääosin palomuseon intendentti Jari Auvisen sekä poliittisen historian dosentti Ville Jalovaaran haastatteluihin. Lisäksi lähteinä on käytetty lukuisia julkisia dokumentteja sekä muistitietoa.
Teksti Jarmo Turva
Kuvat SA-kuvat ja Palomuseo
Kirjaesittely: Helsinki 1944 – Kohtalon yöt historioitsijan silmin
Vuosaaren kartanon päärakennuksen vieressä, suositun lenkkipolun varrella, on kiviaitaan kiinnitettynä Ilmatorjuntapatteri ”Pommin” muistolaatta. Poliittisen historian dosentti Ville Jalovaara oli useasti laatan ohittaessaan pohtinut tuohon laattaan liittyviä tarinoita. Mielessään jutun kirjoittaminen paikallislehteen hän ryhtyi ottamaan selvää vuoden 1944 tapahtumista Vuosaaressa ja kartanolla.
Työtehtävä kuitenkin eskaloitui hiukan. Paikallislehtiartikkelin sijaan syntyi 350 sivuinen 708 lähdeviitettä sisältävä kirja. ”Helsinki 1944, Taistelu pääkaupungista” on perinpohjainen, lukuisia mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävä kuvaus kolmesta kohtalon yöstä ja niihin johtaneista tapahtumista helmikuussa 1944. Vihollinen oli päättänyt murtaa Suomen selkärangan tuhoamalla pääkaupungin.
Historian tutkijana Jalovaaralla on kirjassaan selkeän kriittinen tutkiva ja jopa myyttejä murtava ote. Koska tapahtumista on kulunut kohta 80 vuotta, ei aikalaishaastatteluihin ollut luonnollisesti enää mahdollisuutta. Niinpä hän ryhtyi perehtymään aiemmin julkaistuun kirjallisuuteen ja muihin lähteisiin. Tapahtumien kuvauksia löytyi hyvinkin useasta kirjasta, lehtiartikkelista ja tieteellisestä julkaisusta. Samoja tilanteita oli eri julkaisuissa kuvattu hiukan eri tavoilla, joten seuraavaksi tutkijan tie kävi arkistoihin. Löytyisikö arkistoista vahvistusta tapahtumien todelliselle kululle?
Kirjasta saa mainion käsityksen suurpommituksiin liittyvästä laajasta kokonaisuudesta. Ensimmäisessä luvussa kuvataan sujuvasti liittoutuneiden johtohenkilöiden kokoontuminen ja heti seuraavassa siirrytään sujuvasti Vaasankadulle lasinsirpaleiden ja savun sekaan. Jalovaara kertoo ensin Josif Stalinin saaneen Franklin D. Rooseveltilta ja Winston Churchillilta luvan määrätä terroripommituksen aloitettavaksi. Seuraavaksi hän kuvaa Stockmannin tavarataloon osuneen pommin aiheuttamia vaurioita tiedustelevan palomiehen tuntemuksia. Tämä havaitsee pimeän ja savuisen tavaratalon uumenissa romun seassa makaavan naisen. Pian hän kuitenkin huomaa raahaavansa turvaan minkkiturkkiin puettua räjähdyspaineen kaatamaa mallinukkea. Molemmat tapahtumat on kirjassa kuvattu aivan yhtä tärkeinä.
Jalovaara oli aloittanut tutkimustyönsä jo ennen Ukrainan tapahtumien käynnistymistä. Hämmästys oli suuri, kun hän havaitsi suurvallan toimintamallissa nykyheteen verrattaessa vain pieniä muutoksia. Ennen lähetettiin 200 pommikonetta kerrallaan kaupunkia tuhoamaan, nyt ammutaan muutama risteilyohjus päivittäin vuoden ajan. Tulos ja tavoite on sama. Siviili-infranstruktuurin tuhoaminen on edelleen osa sodankäyntiä.
Teos avaa tehokkaasti nykyajan pelastus- tai ensihoitotyöntekijän silmät. Kahdeksankymmenen vuoden takaiset tapahtumat ovat sovellettavissa täysin nykyaikaan. Opittavaa on muutenkin kuin vain poikkeusoloihin varautumisessa. Kun resurssit eivät riitä, pitää soveltaa. Luovuus oli tie menestykseen: selvitetään paloposti, jätetään moottoriruisku käymään yksinään kadulle, lyödään suihkuputki letkunkannattimella kiinni ikkunalautaan ja lähdetään autolla kohti seuraavaa palokohdetta.
Moni suurkaupunki tuhoutui toisen maailmansodan terroripommituksissa kokonaan. Helsinki selvisi olosuhteisiin nähden hyvin pienin vaurioin. Nykyinen maailmanpoliittinen tilanne huomioon ottaen Jalovaaran teoksen ilmestymisen ajankohta osui täysin nappiin. Kaikkien, jotka suunnittelevat tai toteuttavat varautumista, on syytä lukea se. Erityisesti uutta ajateltavaa kirjasta löytyy henkilöille, joiden poikkeusolojen tehtävä sijoittuu pelastuksen tai ensihoidon toimintaan kaupunkioloissa.
Helsinki 1944 – Taistelu pääkaupungista
Ville Jalovaara
Helsinki 1944, Taistelu pääkaupungista
SKS Kirjat, Helsinki, 2023
Teksti Jarmo Turva
Kuva SKS Kirjat
