Palomies Joonas Manninen on rekanvedon Suomen mestari. Suoritus vaatii adrenaliiniryöpyn.”Vaikka yleisöä olisi paljonkin, kaikki häviää suorituksen ajaksi”.
Hetkinen, kuulinko oikein? Palomies Joonas Manninen kertoi juuri äsken harrastavansa rekanvetoa. Totta se on. Jotkut vetävät leukoja ja toiset köyttä mutta Joonas Manninen vetää rekkaa. Hän on lajin hallitseva Suomen mestari.
”Ennen suoritusta tyhjennän ajatukset ja kerään adrenaliiniryöpyn. Kilpailutilanne ruokkii sitä mutta käytän myös kuvitteellista ärsykettä, jossa rekka pitää siirtää vaikkapa omien lasten päältä. Saan siitä älyttömän voimavaran, kun pääsen tiettyyn tilaan”.
Sitten hänen on vain uskottava tekemiseen. Jos Jeesuksen puheet vuorten siirtelystä seliteltiin vertauskuviksi, niin Joonas Manninen ei selittele, hän vetää. Mutta hän ei olekaan Jeesus, vaan Joonas.
artikkeli jatkuu
”Aika paljon…”
”Aika paljon saa puristaa alussa, että saan sen liikkumaan. Sitten homma helpottuu, kun se lähtee liikkumaan.”
Aika paljon tosiaan. Jos Joonas puristaisi paljon, voisiko hän vetää lentokoneen ilmaan? Kun kone sitten irtoaisi maasta ja homma muuttuisi helpommaksi, hän voisi päästää vain irti ja antaa sen liidellä kaukomaille. Ei tarvitsisi puhua päästöistä hiilijalanjäljistä.
”Sitten vaan tikataan nopeasti…”
”Sitten kun rekka lähtee rullaamaan, on vain keskityttävä siihen, että jalat ja kädet käyvät yhtä nopeasti. Siitä tulee hyvä fiilis ja vaikein osuus on tehty. Sitten vaan tikataan nopeasti, ettei vauhti vaan pysähdy”.
Totta. Kuulostaa helpolta: Vedetään tonnien kuormaa ja pidetään jalat nopeasti tikkaavassa liikkeessä. Äkkiä vaan, matkaa ei ole kuin parikymmentä metriä. Sitten kaikki on ohi.
Paitsi ettei ole.
Jos haluaa voittaa rekanvedon Suomen mestaruuden, on sama setti tehtävä kolmella eri tyylillä. Yhdessä niistä vedetään valjaissa rekkaa perässä. Toinen tyyli on muuten samanlainen, mutta siinä voi tukeutua edestä tulevaan apuköyteen. Kolmannessa tyylissä asettaudutaan istualtaan rekan kanssa kasvotusten ja vedetään rekka itsensä luokse.
Kun rekkaa on vedetty kolmesti, nopein yhteisaika ratkaisee voittajan. Joonas Manninen voitti alle 100 kiloisten yleisen sarjan, hän oli nopein ilman apuköyttä vedettäessä sekä istualtaan vedettäessä. Apuköyden kanssa vedettäessä hänen aikansa oli neljänneksi nopein.
”Halusin vielä kilpailla”
Aiemmin Joonas Manninen pelasi jalkapalloa kakkosdivarissa, kunnes hänen vuorokaudestaan loppuivat tunnit kesken.
”Halusin kuitenkin vielä kilpailla jossakin lajissa”.
Joonas Manninen on aina ollut kiinnostunut voimailusta ja käynyt salilla aktiivisesti jo jalkapalloa pelatessaankin. Ei siis ollut ihme, että uusi kilpailulaji löytyi juuri voimailusta. Tuoreen Suomen mestarin on hankala pukea sanoiksi, miksi juuri rekanveto.
”Itse katson kuviokelluntaa, että mitähän järkeä tossa on, ja joku sitten katsoo, että nuo urpot vetävät rekkaa. Ehkä siinä on jotakin itsensä voittamista.”
Ei omaa rekkaa
Joonas Mannisella ei ole omaa rekkaa, vaikka se helpottaisi harjoittelua. Hän ei myöskään ole lähdössä rekkakaupoille ihan heti. Ei ehkä kannatakaan, sillä rekanvedossa ei ole standardoitua kilpailuvälinettä.
”Jollain on aina joku tuttu, jolta saadaan rekka vedettäväksi, kerran vedin palokunnassa höökiä”, Keski-Uudenmaan pelastuslaitoksella Järvenpään paloasemalla työskentelevä Joonas Manninen sanoo.
Lajiharjoittelua voi myös tehdä voimailusaleilla olevilla kelkoilla, joihin voi lastata painoja.
”Kelkkoja voidaan työntää ja vetää. Kokemus ei ole ihan sama, kun kelkoissa ei ole pyöriä, jolloin ne eivät lähde rullaamaan”.
Eikä siinä vielä kaikki
Rekkaa alettiin ensin vetää vahvinkilpailuissa, joissa se oli yksi kilpailun monista lajeista. Suomalaisille vahvinkilpailut tulivat tutuiksi Ilkka Nummiston ja Markku Suonenvirran kilpaillessa niissä 1990-luvulla.
Muutama vuosi sitten rekanveto irrotettiin vahvinkilpailusta omaksi lajikseen. Myös tukkipunnerruksessa ja maastavedossa on ryhdytty kilpailemaan omina lajeinaan. Joonas Manninen voitti muuten nekin. Vahvinkilpailun säännöillä tehdyssä maastavedossa nousi 277,5 kiloa ja tukkipunnerruksessa 115 kiloa.
Teksti ja kuva Marko Partanen
