Palomies Niko Vilja (vas) sai apua rumpujen soittamiseen työkaveriltaan ensihoitaja Ari Ilaskiveltä.
Pitkä sairausloma puudutti palomies Niko Viljan. Hän kyllästyi ja osti rummut. Apua uuteen soittoharrastukseen hälytettiin omalta Vantaankosken paloasemalta. Tehtävään tarjoutui silloin rumpali-ensihoitaja Ari Ilaskivi. Jakkaralta löytyi uusi maailma.
Palomies Niko Vilja rikkoi nilkkansa kuusi vuotta sitten. Sen piti korjaantua yhdellä leikkauksella ja muutaman kuukauden kuntoutuksella. Toisin kävi. Nilkka operoitiin neljästi, ja siihen jäi pysyvä, liikkumista haittaava jäykkyys.
Vaiva pysäytti Viljan paikoilleen, mikä oli palomiehen työtä tekevälle ja urheilua harrastavalle kaverille myrkkyä. Kun hän sairauslomallaan oli mielestään lukenut riittävästi kirjoja ja katsonut tarpeeksi leffoja, oli otettava uusi suunta. Pieni masennuksen poikanenkin alkoi muistutella takaraivolla.
”Olin ihan loppu. Katsoin ikkunasta merelle ja funtsasin, että jotain on keksittävä mutta dokaamaan en ala”, Vilja sanoo.
Jotain aivan uutta
Tekemisen piti olla jotain sellaista, mitä hän ei osaisi yhtään. Rummut. Viljan suvussa on hyviä eri soittimien soittajia, mutta itse hän on aina vain urheillut. Hän selasi Tori.fi:ä, jossa oli hyvät sähkörummut superhalvalla. ”Rummut oli aivan kotini lähellä, joten kävin ostamassa ne, vaikka en osannut edes kasata niitä.”
Soitin nousi Viljan olohuoneeseen naapurin avustuksella.
”Kun rouva tuli töistä kotiin, se oli ihan suu auki. Kaveri pystytti olkkariin rumpusetin eikä kysellyt mitään”, Vilja nauraa.
Hänellä oli mielessä, että nilkka voisi saada hyvää kuntoutusta bassorummun pedaalia polkiessa.
Rumputunneille
Vilja kertoi hankinnastaan silloiselle työkaverilleen, nykyään jo eläkkeelle siirtyneelle ensihoitaja Ari Ilaskivelle, jonka hän tiesi paloaseman kahvipöytäkeskustelujen perusteella rumpaliksi.
”Ari tuli moikkaamaan ja toi mukanaan jotakin päristimiä. Aloimme soittaa yhdessä ja Ari alkoi antaa rumputunteja.”
Ilaskivi luonnehtii Viljan alkua poikkeukselliseksi ja myös opetuksen kannalta hieman haastavaksi.
Hän hankki rummut viisikymppisenä ja aloitti nollatasolta, johon liittyi vielä nilkan kuntoutus.
”Rumpujen soittaminen on haastavaa kunnossa olevallekin kaverille, sillä siinä pitää kaikki neljä raajaa saada toimimaan balanssissa toistensa kanssa.”
Ilaskivelle itselleen musiikki on myös aina ollut vastapaino raskaalle ensihoitotyölle.
Nilkan kuntoutusta
Vaikka Viljan rumpujen soittamisessa oli etusijalla jäykän nilkan kuntoutus, Ilaskivi halusi, että siitä syntyy pitempiaikainen harrastus. ”Musiikissa voi kehittyä koko ajan. Itse olen 64-vuotiaana parempi rumpali kuin ikinä. Olen harrastanut myös korista, siinä alamäki alkoi, kun täytin 30.”
Vilja harmitteli, että täysipainoinen soittaminen voi alkaa vasta jalan kuntouduttua, mutta kukaan ei tiennyt, koska se tapahtuisi. Ilaskivi piti tärkeänä, että soittaminen jatkuu, hän on nähnyt monet kerrat, kuinka rumpusetti ostetaan ja sitten lopetetaan.
”Siisteintä on, kun saa jonkun innostumaan soittamisesta.”
Open into
Vilja pani merkille Ilaskiven innon ja rumpuihin omistautuneisuuden.
”Yhteiset soittosessiot ja soittotunnit tuppaavat vähän rönsyilemään, kun Ari päätyy näyttämään vielä yhden jutun”, Vilja naurahtaa. Välillä he miettivät, mitä pitää harjoitella ja välillä koko homma lähtee laukalle. ”Muistutan toisinaan Aria, että mä olen se oppilas.”
Ilaskivi näki tuoreessa rumpalissa innostuksen mutta myös jäykän nilkan aiheuttaman turhautumisen.
”Neuvoin sulkemaan ajatuksista kaiken muun pois, kun soittaa. Siten saa itsestään kaiken irti”, Ilaskivi sanoo.
Vilja alkoi kantaa bassopedaalia mukanaan, jotta saattoi harjoitella sen polkemista aina kun siihen ilmaantui mahdollisuus. ”Uskon, että rumpuharjoittelun ansiosta nilkan kunto on mennyt parempaan suuntaan. Aiemmin nilkka oli kuin kipsattu, nyt se liikkuu enemmän.”
Rummut uusiksi
Jossain vaiheessa Vilja päivitti sähkörummut akustisiin rumpuihin. Niitä ei enää voinut soittaa hiljaisesti kuten sähkörumpuja. ”Vaimoa täytyy kiittää jaksamisesta. Kertaakaan en ole saanut naapureiltakaan valituksia, vaikka olen soittanut kerrostalossa. Meidän rapussa asuu hyviä ihmisiä. Olen pyytänyt heiltä jälkikäteen meteliä anteeksi.”
Hauskaa terapiaa
Viiden vuoden soittamisen jälkeen Vilja ei enää välitä miten soitto kulkee. Pääasia, että on hauskaa mutta samalla tulee terapiaa. Sivusta seurannut Ilaskivi uskoo kuitenkin, että Viljan soittoharrastus jonain päivänä jatkuu jossain bändissä, mikä antaa harrastukselle aivan uuden ulottuvuuden.
”Kun istun jakkaralle, siitä avautuu uusi maailma. Rummut on pelastanut mun mielenterveyden”, Vilja sanoo ja laittaa kuulokkeet korville.
”Tykitän hyvää fiilistä tuovan musan mukana ja kun pääsen hieman jyvälle, tuntuu kun soittaisin mukana. Musiikki vie.”
Teksti Marko Partanen
Kuva Aila Hellman
