Pelastustoiminta 22.7.2021

Anni Muukkosesta tuli meripelastajissa toiminnan nainen – ja moottoriveneilijä

”Auringonpaiste ja tyyni keli, 25 astetta lämmintä. Se tuntuu ihan absurdilta, mutta silloin vesille lähtevät kaikki mahdolliset saippuakipot”, Muukkonen kuvailee riskialtteinta säätä.

”Auringonpaiste ja tyyni keli, 25 astetta lämmintä. Se tuntuu ihan absurdilta, mutta silloin vesille lähtevät kaikki mahdolliset saippuakipot”, Muukkonen kuvailee riskialtteinta säätä.

Anni Muukkonen toimii päällikkönä Espoon Meripelastajissa. Vesillä muut roolit unohtuvat, sillä siellä ollaan meripelastusta varten.

Haahkojen potpotus ja lokkien kirkuna keväällä saaristossa. Se on äänimaisema, jossa Anni Muukkonen herkistyy.

”Joka kerran, kun lähden vesille, ja lähden aika pirun monta kertaa, jaksan miettiä, kuinka hieno paikka saaristo on. Ja että minulla on tällainen mahdollisuus”, Espoon Meripelastajien Resmed-aluksen päällikkö sanoo.

Muukkosta ei kiehdo niinkään aava ulappa, vaan nimenomaan saaristo eläimineen ja lintuineen. Kaipuu merelle oli syy siihen, että hän rupesi meripelastajaksi.

”Joku voisi luetella syyksi yleviä asioita, mutta minä halusin vain päästä merelle.”

Muukkonen purjehti isänsä kanssa lapsesta asti, mutta kun hän aikuistui, pitkille kesälomille saaristossa tuli stoppi.

”Isä oli jostain syystä sitä mieltä, etten voi olla neljää viikkoa heidän kanssaan merillä, koska he haluavat viettää myös omaa aikaa. Sitten menin naimisiin maakravun kanssa, eikä miestä kiinnostanut veneily.”

Meripelastus on elämäntapa

Muukkonen halusi tehdä jotain, josta olisi hyötyä ihmisille. Hän työskenteli Nokiassa, ja vaikka työ oli mielekästä, hänellä oli välillä sellainen olo, että kukaan ei huomaisi, vaikka työt jäisivät tekemättä. Sitten hän kuuli meripelastuksesta. 

Toukokuussa tuli kymmenen vuotta siitä, kun hän aloitti harrastuksen. Tai ehkä pikemminkin elämäntavan. Pian Muukkosesta tuli kansimies ja osa aluksen minimimiehistöä. Päällystöuraa hän ei itse ajatellut, mutta kun yhdistys ehdotti sitä, hän lähti kouluttautumaan. Nyt Muukkonen on ensimmäinen ja tällä hetkellä ainoa naispäällikkö Espoon Meripelastajissa.

”Päällikkönä olo on tuonut joka vuosi jotain uutta. Pitää pystyä johtamaan aina uusia meripelastajia, samoin heitä, jotka itsekin ovat päälliköitä. Se on tosi monipuolista.”

Espoon Meripelastajissa noin 30 prosenttia aluksilla toimivista on naisia. 

”Uskallan väittää, että tiettyyn pisteeseen asti naiset myös pyörittävät yhdistystä. Meillä on naispuheenjohtaja, sihteeri, tiedottaja ja koulutusvastaava, nuorisotoimintaa vetävät naiset. Operatiivisen puolen johdossa on sitten miesvoittoista.”

Yleisin tehtävä on konerikko

Espoon Meripelastajilla on kolme partiovenettä, nuorten koulutuksessa käytettävä Furuno, rib-tyyppinen alus Resmed ja iso alus Emmi. Tavoite on, että kaikki jäsenet voivat toimia kaikilla aluksilla. Meripelastajien aktiivilistalla on noin sata henkeä, joista miehistössä toimii noin 70. Muukkonen arvioi, että 40–50 henkilöä pyörittää varsinaista toimintaa. Tulijoita riittäisi.

”Emme pysty kouluttamaan kaikkia, jotka haluaisivat mukaan. Meille hakee joka kevät 30–40 henkilöä, joista voimme ottaa maksimissaan kymmenen.”

Harjoittelijoista pitäisi ehdottomasti kouluttaa kansimiehiä, mutta koronan takia koulutuksia ei ole voitu järjestää. 

”Meillä on karmea koulutusvelka. Ongelma on maanlaajuinen, ja sitä aletaan pikku hiljaa toivon mukaan purkaa.” 

Espoon Meripelastajien toiminta on päivystys- ja kausiluontoista. Kausi alkaa huhtikuun puolivälissä ja kestää loka–marraskuun vaihteeseen. Päälliköt päivystävät yhden viikon kerrallaan. Heidän vastuullaan on miehistön kerääminen hälytyksen tullessa. Muukkonen kertoo, että systeemi on samantyyppinen kuin sopimuspalokunnilla. Meripelastuksen johtokeskuksesta kotihälytys menee päällikölle, ja hän kutsuu miehistön kokoon tekstiviestillä. Jos hälytys tulee pelastuslaitokselta, se menee suoraan kaikille miehistön jäsenille. Emmi-aluksen minimi­miehistö on 1+2, Resmedin 1+1. Ideaali kuitenkin olisi, että miehistöä saataisiin kokoon enemmän.

Jotta meripelastajat olisivat tarpeeksi nopeasti kohteessa, he ajavat alueellaan partioajoa arki-iltaisin noin kello 18:sta alkaen ja viikonloppuisin koko päivän. Meripelastajilla on myös oma saaritukikohta Herrökobben Espoonlahden suulla. Heidän toiminta-alueensa ulottuu Lauttasaaresta Porkkalanniemeen.

Viime vuonna tehtäviä oli ennätysmäärä. Niitä tuli 161, kun yleensä niitä kertyy kauden aikana noin sata.

”Tuntui, että koko Suomi oli vesillä, koska minnekään muualle ei päässyt. Tästä vuodesta odotetaan samanlaista, mutta kausi on lähtenyt liikkeelle rauhallisemmin.”

Yleensä tehtävät ovat konerikkoja. 

”Merellä ollaan meren armoilla, ja jostain syystä kone leikkaa kiinni. Voi olla bensa loppu, laiminlyöty huolto tai sitten huollettu vene, mutta jokin pultti on unohdettu kiristää tai joku tiiviste vuotaa. Vene on hätäankkuroitu jonnekin, tai sitten tuuliajolla.” 

Myös karilleajoja sattuu. Ensiaputehtäviä on vähemmän, koska Espoon Meripelastajat eivät tee ensivastetta, vaikka ensiapuvalmius heillä onkin. Maastopalon sammuttamistakin voi tulla vastaan.

Palaan, ennen kuin taas lähden

Eniten havereja sattuu hyvällä säällä. 

”Auringonpaiste ja tyyni keli, 25 astetta lämmintä. Se tuntuu ihan absurdilta, mutta silloin vesille lähtevät kaikki mahdolliset saippuakipot”, Muukkonen kuvailee.

Huonolla kelillä tehtäviä on vähemmän, koska sunnuntaiveneilijät ymmärtävät pysyä satamassa. 

Meripelastajat tekee paljon yhteistyötä pelastuslaitoksen ja sopimuspalokuntien kanssa. On yhteisharjoituksia, ja meripelastajat saavat apua kalustoon, kuten sammutusvarusteisiin. Yhteistyötä ja vastavuoroisia koulutuksia on varsinkin vesillä liikkuvien VPK:iden, kuten Sökö-Sommarö FBK:n kanssa. 

Tärkein kriteeri meripelastajalle on se, että hän on valmis viettämään aikaa vapaaehtoistyön parissa.

”Tämä ei ole mikään tunti tennistä viikossa -harrastus”, painottaa Muukkonen.

Muukkonen arvelee, että meripelastajien toiminta on kasvattanut häntä paljon henkisesti. Hän on oppinut varsinkin tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. 

Voi vierähtää viikkoja, ettei tehtäviä tule, mutta toisaalta partioajossa täytyy aina varautua viettämään koko ilta. 

”Ei ole harvinaista, että olemme ajatelleet tulevamme 18:n maissa satamaan, ja palaamme yhden–kahden maissa yöllä. On sanonta, että kun meripelastaja lähtee kotoa, hän sanoo, että palaan, ennen kuin taas lähden.”

Sitoutumisen lisäksi ei tarvita mitään muuta, ei edes aikaisempaa veneilykokemusta. Päinvastoin, siitä voi olla jopa haittaa. Muukkonen kertoo, että meripelastajat tekevät asiat pikkutarkasti ja särmästi. 

”On ihan hyvä, jos ihmisellä ei ole sellaista painolastia taustallaan, että ’minä olen aina tehnyt solmut näin’”. 

Tietyt standardit ovat olemassa, koska asioiden pitää toimia varmasti ääriolosuhteissa. Köydet pitää saada auki pakkasessa, lumessa, sateessa ja pimeässä. Navigointikäskyt pitää ymmärtää, ohjaamotyöskentely ja tähystys sujuvat tiettyjen protokollien mukaan.

Muukkonen kertoo, että vapaaehtoisten meripelastajien rahoitus on jatkuvasti vaakalaudalla. Esimerkiksi nykyinen asemarakennus Haukilahdessa alkaa olla huonossa kunnossa. Uusi on suunnitteilla yhteistyössä Espoon kaupungin kanssa, mutta rahoitus on vielä auki. 

Jonkin verran rahoitusta tulee Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA:lta ja hinauspalvelu Trossin jäsenmaksuista. Valtio puolestaan maksaa kulukorvauksen tehtävistä. Varoja ei kuitenkaan koskaan ole liikaa.

Toiminnan nainen

Entinen purjehtija Muukkonen ei juuri kaipaa köysien natinaa. Hänestä on edelleen mukavaa päästä isänsä kanssa merille, mutta Meripelastajissa hänestä on omien sanojensa mukaan tullut toiminnan nainen. Ja isän veneessä asiat tehdään vanhanaikaisella tavalla: miehet purjehtivat, naiset laittavat ruokaa.

”Sitloodassa istuessa isä voi yhtäkkiä ruveta reivaamaan purjeita samalla kun on ruorissa, vaikka minä istun vieressä toimettomana.”

Hän pitää purjehduksessa pitkistä reissuista, saaresta toiseen matkaamisesta.

”Mutta itse purjehdus tapahtumana… Oikeastaan minusta on tullut moottoriveneilijä”, hän myöntää.

Muukkonen arvelee, että meripelastajien toiminta on kasvattanut häntä paljon henkisesti. Hän on oppinut varsinkin tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. 

”Meitä on todella moneen junaan tässä porukassa. Nuorimmat juniorit ovat 12-vuotiaita, vanhimmat seitsemänkymppisiä. Kaikkia löytyy duunarista toimitusjohtajaan, opiskelijasta työttömään. Osasta on tullut elämän mittaisia ystäviä.”

Hän on myös oppinut, että tietyssä pisteessä henkilön taustat tai poliittiset kannat lakkaavat merkitsemästä. 

”Kun ajan pimeällä merellä 30 solmua, minun pitää vain luottaa siihen, että vieressä oleva osaa navigoida meidät oikeaan paikkaan.”

Siviiliminä lakkaa merkitsemästä myös siinä mielessä, että kun ihminen pukee meripelastajan asun, hänestä tulee meripelastaja. Muulla ei ole väliä. Vapaaehtoistyöstä voi myös saada vaihtelua vaikkapa omaan työrooliinsa. 

”Itse olen asiantuntijaroolissa töissä, koska esimiestyö ei ole juttuni. Meripelastajissa päällikkönä toimiminen on kuitenkin todella mukavaa. Toisaalta meillä on toimitusjohtajatason tyyppejä, jotka ovat todella onnellisia, kun tulevat tänne kansimiehiksi, eikä tarvitse ottaa vastuuta kaikesta.”

Merellä haihtuvat myös toimiston huolet, koska meripelastaminen vie ajatukset niin kokonaisvaltaisesti.

”Muistan aina, kuinka ystäväni tuli tänne töistä, ja olimme juuri lähdössä partioimaan. Hän oli ihan harmaa ja onneton. Ihan kuin hänestä olisi puserrettu kaikki voimat. Sanoi, että duunissa oli ollut kauhea viikko, hän oli muun muassa joutunut irtisanomaan ihmisiä.”

Meripelastajat pukivat varusteet ylleen, valmistelivat aluksen ja lähtivät merille. 

”Parin tunnin vesilläolon jälkeen ystävä sanoi: ’vitsit miten hyvä päivä, on muuten hyvä fiilis!’”

Teksti: Kaisu Puranen

Kuvat: Teemu Heikkilä

Lue lisää