LAB-ammattikorkeakoulussa ja Tampereen ammattikorkeakoulussa kehitetään koulutusta ensihoidon uhka- ja väkivaltatilanteiden varalta.
Ensihoitajat kohtaavat työssään jatkuvasti arvaamattomia ja vaarallisia tilanteita, mistä todisteena 377 raportoitua uhka- ja väkivaltatilannetta vuonna 2024. Suurimmassa osassa potilas on ollut päihtynyt, ja useimmin kärjistyneet tilanteet ovat olleet sanallisia tai lievästi fyysisesti väkivaltaisia.
Ensihoidon turvallisuushaasteisiin vastataan LAB-ammattikorkeakoulun ja Tampereen ammattikorkeakoulun toteuttamassa Ensihoidon turvallisuus -hankkeessa. Hankkeen tavoitteena on luoda yhtenäinen turvallisuuskoulutusmalli. Tämä EU-osarahoitteinen hanke pyrkii vahvistamaan sekä opiskelijoiden että ammattilaisten valmiuksia ennakoida ja kohdata uhka- ja väkivaltatilanteita samalla kun se pyrkii murtamaan ”vaikenemisen koodin” edistämällä avointa keskustelua kokemuksista. Tämän kehitystyön perimmäisenä tarkoituksena on parantaa työntekijöiden hyvinvointia ja varmistaa potilasturvallisuus.
Kun ajattelemme ensihoitajaa, mieleemme piirtyy kuva terveydenhuollon ammattilaisesta; auttajasta, joka tulee apuun kutsuttuna, rauhoittaa tilannetta ja selvittää niin kaoottista tilannetta kuin potilaan hoidon tarvetta. Tämä median kautta tarjottu sankarillinenkin mielikuva on totta, mutta se jättää varjoonsa työn raa’an todellisuuden. Yhä useammin apuun rientävä ensihoitaja toteaa potilaan hoidon tarpeen, auttaa paikalla olevia hädässä ja epätoivossa ja kokee potilaalta ja muilta paikalla olevilta tulevan uhkan ja väkivallan eri muodot. Ensihoidon uhka- ja väkivalta on noussut otsikoihin, mikä saattaa vaikuttaa vastavalmistuvan ensihoitajan työuranvalintoihin tai jo kentällä toimivan ensihoitajan työhyvinvointiin ja kyseenalaistaa koko työn merkityksellisyyttä.
artikkeli jatkuu
Tuoreen selvityksen mukaan jopa 97 prosenttia ensihoitohenkilöstöstä on kohdannut työssään väkivaltaa tai sen uhkaa. Samaan aikaan suomalainen tutkimus osoittaa, että väkivalta dokumentoitiin vain 0,7 prosentissa kaikista ensihoitotehtävistä. Miten tämä valtava kuilu on mahdollinen? Vastaus saattaa piillä syvälle juurtuneessa ”vaikenemisen koodissa” ja ilmiössä nimeltä ”vauhtisokeus”. Ilmiö kumpuaa siitä, että ajan myötä ensihoitajat turtuvat jatkuvaan uhkaan. Kuten moottoritiellä ajava kuljettaja lakkaa rekisteröimästä suurta nopeuttaan, ensihoitajat tottuvat sanalliseen ja fyysiseen aggressioon tasolla, joka järkyttäisi ulkopuolista. Tämä ei ole heikkouden merkki, vaan psykologinen sopeutumismekanismi, joka vaarallisesti vääristää riskien arviointia ja johtaa massiiviseen aliraportointiin. Vaikenemisen koodi myös pitää pintansa, koska väkivalta nähdään usein yksinkertaisena hyökkäyksenä – väistämättömänä osana työtä – eikä monimutkaisena vuorovaikutustilanteena, josta voisi oppia.
Tutkimuksessa haastateltu ensihoitaja on kuvannut hyvin, miten kynnys uhan kokemiselle siirtyy työkokemuksen myötä: ”Uskoakseni kynnys sille, mitä pitää uhkana, liikkuu paljon, kun siihen tottuu. Koska jos äitini, joka on hallinnon työntekijä, kokisi jonkun sanovan hänelle, että aion tappaa sinut, hän olisi muistanut sen. Mutta minä olisin unohtanut sen työvuoron loppuun mennessä.”
Väkivalta on vuorovaikutusta, ei vain hyökkäys
Vastoin yleistä kuvaa äkillisestä ja yksipuolisesta hyökkäyksestä, tutkimus osoittaa, että väkivalta ensihoidossa on usein ”kahdenvälinen sosiaalinen prosessi”, jonka kehittymiseen sekä potilas että ensihoitaja vaikuttavat. Vaikka vastuu väkivallasta on aina tekijällä, tilanteen ymmärtäminen vuorovaikutuksena on avain sen ennaltaehkäisyyn.
Yksi yllättävimmistä tutkimushavainnoista on, että väkivaltatilannetta edeltää usein potilaan myöntyväisyys ja yhteistyökyky, ei avoin vihamielisyys. Tämä kumoaa täysin stereotypian aggressiivisesta potilaasta, joka yhtäkkiä ”räjähtää”. Ilmiötä selittää osaltaan ”default-to-truth” eli totuusoletuksen vinouma. Se on kognitiivinen harha, joka saa ihmisen luontaisesti olettamaan, että toiset ovat pohjimmiltaan rehellisiä ja hyväntahtoisia. Tämä vinouma on paradoksaalinen: ollakseen hyvä hoitaja ensihoitajan on luotettava potilaaseen, mutta juuri tämä luottamus luo haavoittuvuuden ja voi sokaista uhan merkeiltä. Kun väkivalta nähdään vuorovaikutuksen epäonnistumisena eikä vain potilaan hyökkäyksenä, painopiste siirtyy syyllistämisestä ennaltaehkäisevien keinojen kehittämiseen.
Dilemma: halu auttaa muuttuukin riskiksi
Ensihoitajien työn ytimessä on syvä, ”sisäinen halu auttaa”. Tämä sama moraali ajaa heidät usein tilanteisiin, joissa he asettavat potilaan tarpeet oman turvallisuutensa edelle. Syntyy moraalinen ristiriita, jossa oma hyvinvointi punnitaan potilaan etua vastaan. Tämä dilemma on täydellinen esimerkki aiemmin mainitusta ”kahdenvälisestä prosessista”: ensihoitajan päätökset ovat keskeinen osa tilanteen lopputulosta, mikä selittää, miksi hän kantaa siitä niin suurta vastuuta ja potentiaalista syyllisyyttä.
Tämä kulttuurinen paine kietoutuu yhteen ”vauhtisokeuden” kanssa. Kun riskien normalisoinnista tulee ammatillinen standardi, riskien välttämisestä voi tulla henkilökohtaisen ja moraalisen epäonnistumisen merkki. Ensihoitajat ovat kuvanneet tätä toistuvana ”millisekunnin päätöksenä”: pitäisikö potilas pysäyttää voimakeinoin (riski itselle) vai päästää menemään (riski potilaalle)? ”Sitä miettii vähän, että miltä minusta tuntuu tehtävän jälkeen? Jos päätät antaa hänen mennä tai jos jotain tapahtuu. Siitä voi usein tulla syyllinen olo. Minun olisi todellakin pitänyt pysäyttää sinut”, ensihoitaja sanoo tutkimuksessa.
Syyllisyyden taakka ja moraalinen paine voivat johtaa siihen, että ensihoitajat ottavat tietoisesti suurempia riskejä kuin olisi turvallista, koska pelko potilaalle tapahtuvasta vahingosta on suurempi kuin pelko omasta turvallisuudesta.
Väärennetyt hätäpuhelut ja ”sinivilkkusabotaasi”
Ensihoitajiin kohdistuvien uhkien kirjo on laajentunut uudella ja hälyttävällä ilmiöllä: ”blue light sabotage” eli ”sinivilkkusabotaasi”. Tällä tarkoitetaan suunnitelmallista ja väkivaltaista toimintaa, jossa viranomaisia, kuten ensihoitajia, houkutellaan ansaan tekaistujen hätäpuheluiden avulla.
Tämä eroaa aiemmista uhkakuvista perustavanlaatuisesti. Kyse ei ole enää päihtyneen tai mielenterveysongelmaisen potilaan arvaamattomasta käytöksestä, vaan harkitusta väijytyksestä. Tämä muuttaa työn psykologisen sopimuksen täysin. Ensihoitaja on koulutettu saapumaan paikalle olettaen kohtaavansa apua tarvitsevan potilaan; sinivilkkusabotaasi pakottaa hänet harkitsemaan mahdollisuutta, että hän onkin saapumassa paikalle tarkoituksellisena kohteena. Uhka on todellinen myös Suomessa. Esimerkiksi Porvoon poliisiammuskelu vuonna 2019 sai alkunsa tekaistusta hätäpuhelusta. Lainsäätäjä on reagoinut ilmiöön, ja vuonna 2026 on tulossa voimaan laki, joka tekee hälytystoiminnan suunnitelmallisesta haittaamisesta rangaistavaa.
Esitetyt todisteet osoittavat, että väkivalta ei ole vain ”osa työtä”. Se on seurausta rikkoutuneesta raportointikulttuurista, väärinymmärretyistä sosiaalisista dynamiikoista, yksilöille asetetusta valtavasta moraalisesta taakasta sekä uusista, suunnitelluista uhkista. Ratkaisu ei ole vain yksittäisten välikohtausten käsittely, vaan koko järjestelmän korjaaminen.
Onneksi tulevaisuuteen katsotaan jo. Edellä esitettyihin tämän päivän työturvallisuushaasteisiin ensihoidossa on tartuttu kahden ammattikorkeakoulun toimesta ja ratkaisuja kehitetään LAB- ja Tampereen ammattikorkeakoulujen yhteisessä ”Ensihoidon turvallisuus” -hankkeessa. Hankkeessa rakennetaan sekä verkkopohjainen teorian opiskelualusta että pilotoinneilla testattuja käytännön harjoitusmalleja. Kaksivuotisen hankkeen aikana kehitettävää koulutusmallia testataan pilotointipäivissä ja hankkeen päättyessä joulukuussa 2026, kyseistä koulutusmallia on mahdollista ottaa käyttöön valtakunnallisesti.
Ammattilaisten osaamisen tukeminen
Uusi koulutusmalli tukee ammattilaisten osaamista keskittymällä ennakoivaan toimintaan ja tilannetietoisuuden parantamiseen. Tavoitteena on tunnistaa riskitekijät ajoissa ja estää tilanteiden kärjistyminen, sen sijaan että vain reagoitaisiin niihin. Malli vahvistaa kykyä havaita hiljaisia merkkejä, jotka voivat viitata tilanteen muuttumiseen uhkaavaksi. Koska malli on systemaattinen ja yhtenäinen eikä riipu organisaatiosta tai alueesta, se tukee ensihoitajien ja opiskelijoiden siirtymistä eri työympäristöihin.
Turvallisuuskulttuurin tukeminen
Koulutusmalli pyrkii edistämään vahvempaa turvallisuuskulttuuria ensihoidossa rikkomalla vaikenemisen kulttuuria ja edistämällä avoimuutta. Avoimuus ja keskustelu tukevat yhteistä kehittämistä, sillä vaikeneminen voi estää oppimista. Työntekijän velvollisuus on ilmoittaa työnantajalle viipymättä vioista tai puutteellisuuksista, jotka voivat aiheuttaa vaaraa työntekijän turvallisuudelle tai terveydelle. Ilmoitusten avulla (esim. HaiPro-ilmoitukset) on mahdollista saada kokonaiskuva tilanteista, etsiä ratkaisuja, jotta tilanteet eivät pääsisi toistumaan ja opitaan yhdessä. Uusi koulutusmalli tulee tarjoamaan systemaattisen ja yhtenäisen lähestymistavan turvallisuuteen, riippumatta organisaatiosta tai alueesta. Kun ensihoitaja kokee olevansa turvassa, hän kykenee keskittymään täysipainotteisesti potilaan tarpeisiin ja tekemään työnsä tehokkaasti ja potilasturvallisesti. Koulutuksen avulla voidaan myös tukea sekä yksilön että työyhteisön kykyä selviytyä haastavista tilanteista.
Hankkeen tavoitteena on, että mahdollisimman moni hoitoalan ammattilainen pääsee tulevaisuudessa ehjänä kotiin. Uutta koulutusmallia voidaan ajatella kuin GPS-navigaattoria: sen sijaan, että vain korjattaisiin särkyneitä osia (reaktiiviset toimet, kuten vahingonkorvaus), malli tarjoaa ennakoivan reittisuunnittelun (osaamisen kehittäminen, riskien tunnistaminen) ja jatkuvan tilannetietoisuuden (turvallisuuskulttuuri). Riskejä on ajateltu tai tilanteita harjoiteltu jo ennakolta, mutta riskin todentuessa, ensihoitaja tietää, miten tulee edetä yhdessä työnjohdon kanssa. Rikkoutuneen työturvallisuuden korjaaminen voi alkaa.
Kun seuraavan kerran lähdet tehtävälle, ajatko vain kohti tuntematonta riskiä auttaaksesi vai oletko selvillä sekä velvollisuuksistasi että oikeuksistasi?
Teksti: Tuija Rasku, Hannu Tuhkanen, Pasi Vehniäinen, Kaisa Seppänen, Tia Windahl ja Anu Venesoja.
Kuva: Dimitri Lisitsyn
Lähteet:
Drew, P., Devenish, S., & Tippett, V. (2024). Paramedic occupational violence: A qualitative examination of aggressive behaviour during out-of-hospital care. Paramedicine, 21(6), 248–259.
Häikiö, K. (2025). Towards a Paramedic Risk Matrix: Exploring workplace violence through ambulance clinicians’ narratives. Viitattu 19.11.2025. Tutustu tästä!
Mausz, J., Johnston, M., & Donnelly, E. A. (2022). The role of organizational culture in normalizing paramedic exposure to violence. Journal of aggression, conflict and peace research, 14(2), 112-122.
Paulin, J., Lahti, M., Riihimäki, H., Hänninen, J., Vesanen, T., Koivisto, M., & Peltonen, L. M. (2024). The rate and predictors of violence against EMS personnel. BMC Emergency Medicine, 24(1), 200.
Pelastustoimi. (2024). Ensihoitopalveluiden uhka- ja väkivaltatilanteet vuonna 2024. Viitattu 19.11.2025. Tutustu tästä!
Rasku, T. (2025) The Code of Silence. Viitattu 19.11.2025. Tutustu tästä!
Seppänen, K. (2025) Ensihoidon turvallisuus keskiöön – uusi hanke vahvistaa ammattilaisten valmiuksia uhka- ja väkivaltatilanteisiin. Viitattu 19.11.2025. Tutustu tästä!
Vehniäinen, P. (2025) Blue Light Sapotage. Viitattu 19.11.2025. Tutustu tästä!
LAB-ammattikorkeakoulu. (2025). Ensihoidon turvallisuus. Viitattu 19.11.2025. Tutustu tästä!
Tampeen ammattikorkeakoulu. (2025). Ensihoidon turvallisuus. Viitattu 19.11.2025. Tutustu tästä!
