Tanskalais-suomalaista elvytysyhteistyötä alan symposiumissa Kööpenhaminassa.
Vajaan 30-vuotisen ensihoitajaurani aikana lähimpänä ulkomaanmallisia työmatkoja olivat 1990-luvun potilassiirrot Helsingistä Rovaniemelle. Kerran olin lähdössä viemään ambulanssilla naapurimaan kansalaista Tukholmaan, mutta se peruuntui. Lieneekö syy sitten lentokoneen ”keksiminen”.
Näin ollen olin sekä yllättynyt että innostunut saadessani mahdollisuuden lähteä maaliskuun lopussa Kööpenhaminaan osallistumaan Medidynen järjestämään päivän mittaiseen elvytyssympoosiumiin. Joten piirun verran ”ralli-enklantia” parempi kieliosaaminen kielen päälle, ja aikaisin aamulla sinivalkoisin siivin Tanskaan, jossa kevät oli huomattavasti pidemmällä kuin meillä. Paikallinen tehokkaan tuulivoiman syy ei tosin jäänyt epäselväksi.
Päivä alkoi aiheesta potilaat ja heidän omaistensa terveys ja elämänlaatu onnistuneen elvytyksen jälkeen. Saimme kuulla äkkielottomaksi menneen, onnistuneesti elvytetyn ja paikan päälle saapuneen Stefan Jutterdalin ja hänen vaimonsa koskettavan tarinan. Sama teema jatkui heti perään Johan Israelssonin esitellessä faktapohjaista tutkimustietoa.
”Elvytetyt ja heidän omaisensa
tarvitsevat myös sosiaali- ja terveystoimen
tukea kotiutumisen jälkeenkin.”
Itse pidin tätä aihetta yllättävänkin mielenkiintoisena. Urani aikana olen tiiminjäsenenä saanut useita kertoja potilaan sydämen käynnistymään, ja jopa pysymään käynnissä sairaalaan asti. Kerran olen potilaan aloitteesta kohdannut elvyttämäni sekundääriselviytyjän, kerran sattuman kautta. Muuten tiedot jatkoista ovat jääneet hyvinkin suppeiksi.
Karkeasti katsottuna tanskalaisten sekundääriselviytyjien elämänlaatu vastasi hyvin pitkälti muun valtaväestön tilannetta. Sitten löytyi kyllä myös ”ääripäitä”, eli potilasryhmä, joka oli löytänyt tapahtuneesta positiivisen näkökulman, laittaneet terveytensä ja ihmissuhteensa kuntoon ja oikeasti elivät jokaisen päivän kiitollisina saamastaan lahjasta. Toinen ääripää eli uuden sydänpysähdyksen pelossa, ja kenties toivottomana omasta terveystilanteestaan. Tanskassa ollaan ymmärretty, että elvytetyt potilaan ja heidän omaisensa tarvitsevat vertaistuen lisäksi myös sosiaali- ja terveyspuolen tukea kotiutumisen jälkeenkin.
”Merkittävä osa ensihoitajista suhtautui
myönteisesti hot defusingiin.”
Yksi todella mielenkiintoinen aihe oli Tanskassa tehty ensihoitaja Rasmus Meyer Lyngbyn luoma pilotti, jossa elvytyksen jälkeen tiimin vetäjä piti tiiminsä kanssa (lopputuloksesta huolimatta ja mikäli operatiivinen tilanne sen salli) heti ns. hot defusingin. Tämä tarkoittaa lyhyttä (10-20 min) jälkipurkua, jossa puhutaan tehtävän onnistumisista ja kehityskohteista. Keskeisessä roolissa oli defibrillaattorista saatu elvytysdata, jossa laadun parantamisen nimessä käytiin läpi paineluiden onnistuminen ja hands-off -aika. Pilotin tulokset olivat rohkaisevia siltä kantilta, että merkittävä osa ensihoitajista suhtautuivat näihin myönteisesti. Ikävä kyllä otanta ja pilotin kesto oli vielä niin suppea, ettei voitu osoittaa oliko hot defusing -menetelmä myös datan perusteella parantanut elvytyksen laatua. Itselläni ei ole juurikaan kokemusta elvytysdatan tehokkaasta käyttämisestä, ja näkisin mielelläni sitä enemmän omassakin päätoimessa.
”Simulaatioiden jälkipurut eivät voi olla
puhtaita kehumistilanteita,
jos laadun halutaan paranevan.”
Seuraavissa osioissa luentojen aiheena olivat onnistuneen jälkipurkutilaisuuden järjestäminen simulaation jälkeen, asiantuntijoina Elisabeth Hunt ja Sandra Viggers. Paljon mielenkiintoista asiaa siitä mitä voi sanoa, mitä ei kannata sanoa ja mitä kannattaisi tuoda esille jopa silläkin uhalla, että joku saattaa pahoittaa mielensä. Itse tunnistin monen näkökannan edustavan myös omaa ajatusmaailmaani, jonka peruspilareina on tasapaino, jossa esimerkiksi simulaatiot ja tehtävien läpikäynnit ovat positiivisen ilmapiirin tilaisuuksia. Mutta puhtaasti kehumistilanteita ne eivät voi olla, jos halumme niiden johtavan laadun paranemiseen. Palautteen pitää kuitenkin olla rakentavaa, eikä puolustuskannalle pakottavaa negatiivisuutta.
Loppupäivän työpajoja odotin mielenkiinnolla, erityisesti hieman hehkutettua tanskalaisten käyttöön ottamaa ”yhden tauon taktiikkaa” rytmin analysoinnissa ja defibrillaatiossa. Homma alkoi demonstraatiolla ensihoitaja Michael Lund Byskovin selostamana, ja sitten pääsi itsekin puuhastelemaan. Tanskassa suoritetaan siis painelusyklin viimeisen neljänneksin aikana defibrillaattorin esilataus. Suomessa fraasi ”lataan, en iske” lienee jo monelle tuttu. Tanskassa niin sanottu koneenkäyttäjä toteaa ”esilataan”. He ovat myös sopineet että sana ”stop” tarkoittaa painelun lopettamista ja irti potilaasta, sana ”start” painelun jatkamista. Painelusyklin tultua loppuun, defibrillaattoria käyttävä ensihoitaja sanoo ”stop”, suorittaa rytmianalyysin ja mikäli rytmi on iskettävä, isku annetaan välittömästi. Mikäli iskulle ei ole tarvetta, käytetään defibrillaattorin ”pura varaus” -toimintoa.
”Kun hands-off -ajasta hiotaan sekunnin
osia pois, käy äkkiä niin, että
rytmianalyysia ei tehdä laadukkaasti.”
Koska tanskalaisten elvytystapa on muuten melko lähellä minulle tutuksi tulleelle tavalle, pääsin kokeneen tanskalaiskollegan kanssa nopeasti jyvälle. Yksi huolenaihe minulle kuitenkin jäi, jonka lääkäri Elisabeth Hunt Johns Hopkins Hospitalista vahvisti: kun pyritään hiomaan sekunnin osia pois hands-off -ajasta, käy äkkiä niin, ettei rytminanalyysiä tehdä riittävän laadukkaasti. Hunt vahvisti, että tämä näkyy myös heillä elvytysdatasta. Kumpi tapa on parempi? Siihen ottakoot viisaammat kantaa.
Sympoosiumin jälkeen Kööpenhamina jäi taakse, kun matkustin illaksi kotiin. Päivä oli hyvin mielenkiintoinen ja tapasin niin vanhoja tuttuja kuin uusia tuttavuuksiakin. Oli myös mielenkiintoista keskustella muiden kuin suomalaisten ensihoitajien kanssa työstämme.
Lopuksi totean, että onneksi riski joutua matkustamaan ulkomaille jatkuvasti on omassa ammatissani edelleenkin pieni.
Teksti Mats Stenström
Kuvat Medidyne
