Kuvakaappaus: Sapeurs-Pompiers de France 7–8/2019.
Lääkäreistä sekä pelastuslaitoksen ja autovalmistajan edustajista muodostettu Quo Vadis -työryhmä on tutkinut Ranskan kolarivammojen kehitystä. Samanaikaisesti Yvelinesin pelastuslaitoksen työryhmä on perehtynyt kolariuhrien irrotusmenetelmiin.
Kehitys on ollut vakuuttava. Vuodesta 1970 vuoteen 2014 tieliikenteen kuolleisuus on pienentynyt viidesosaan, vaikka liikennesuorite on kasvanut 3,5-kertaiseksi. Silti liikenneonnettomuus on kolmanneksi yleisin väkivaltaisen kuoleman syy putoamisen tai kaatumisen sekä itsemurhan jälkeen. Lisäksi 15–25-vuotiailla se on yleisin väkivaltaisen kuoleman syy.
”Viidentoista vuoden aikana kolariuhrien vammat ovat muuttuneet. Nyt verenvuodot ovat etusijalla. Palomiesten sekä sairaankuljettajien tulee ottaa tämä huomioon”, Yvelinesin pelastuslaitoksen ylilääkäri Jean-Michele Duquesne sanoo.
Työryhmä on tehnyt seuraavan johtopäätöksen: ”Autojen rakenteiden lujittaminen ja turvalaitteiden parantaminen ovat huomattavasti pienentäneet uhrien kuolemanvaaraa kaikenlaisissa kolareissa. Toisaalta tämä kehitys asettaa pelastajille uusia haasteita”, kapteeni Emmanuel Bécue sanoo.
Onnettomuustutkimuksen ja biomekaniikan laboratorion tutkijan Maxime Labroussen tutkimus osoittaa vammojen ja auton tyypin sekä turvalaitteiden välisen yhteyden. Biomekaniikan avulla voidaan tunnistaa kolarin kehoon kohdistamat kuormitukset ja niiden aiheuttamat vammat.
Pää ja kaula
1980-luvulla autokorit olivat ”pehmeitä”, jotta niiden murskautuminen sitoisi mahdollisimman paljon energiaa. Lisäksi vasta kahdella prosentilla autoista oli kuljettajan turvatyyny. Ohjaamo painui kasaan ja ohjauspyörä antoi usein tappavan iskun kuljettajan päähän.
1990-luvulla rakenteita oli lujitettu. Turvatyynyt yleistyivät ja vuonna 1999 kuljettajan tyyny oli 84 prosentilla ja matkustajan 65 prosentilla autoista.
2000-luvulla rakenteista oli tehty mahdollisimman lujia ja melkein kaikissa autoissa oli turvatyynyt. Tämän ansiosta pään ja kaulan vammat olivat huomattavasti harvinaisempia.
Rintakehä
1990-luvulla rakenteiden lujittaminen lisäsi 51 prosenttia edessä istuvien rintakehävammoja. Rakenteet sitoivat vähemmän energiaa, minkä seurauksena matkustajien hidastuvuus kasvoi huomattavasti. ”Pelkääjän paikasta” tuli vaarallisempi, koska olkavyö ei suojannut tarpeeksi. Onneksi suunnittelijat pystyivät vähä vähältä rajoittamaan rintakehään kohdistuvaa kuormitusta. Kolmipistevyön ja turvatyynyn ansiosta kuljettajan rintakehävammat ovat 2000-luvulla vähentyneet 11,4 prosenttia ja vieressä istuvan matkustajan 6,9 prosenttia.
Vatsa ja selkäranka
1980-luvulla ”pehmeä” autokori, varsinkin ohjauspyörän alareuna, aiheutti erityisesti vatsa- ja selkärankavammoja. Vaikka 1990-luvulla suoritettu korin lujittaminen vähensi näitä vammoja, se toisaalta toi esille toisen vammatyypin.
Lantiovyö on lantion yläreunan ympärillä. Törmäyksessä lantio kuitenkin liukuu sen alapuolelle, minkä jälkeen kuormitus kohdistuu vatsaonteloon. Tästä voi aiheutua vakavia tai tappavia vammoja vatsaontelon elimille tai selkärangalle.
Suunnittelijat ovat yhdistäneet erilaisia vastatoimia: turvavyön kiristin, istuimien vahvistaminen, istuimen ja polvien turvatyynyt ja niin edelleen. Niiden ansiosta vuonna 2000 vatsan ja selkärangan vammoja oli 66 prosenttia vähemmän kuin 1980-luvulla!
Havainnoi kolaripaikalla
”Ennen kolariuhrit olivat puristuksessa moottorin ja istuimen välissä. Nykyään he istuvat tai jopa seisovat autonsa vieressä. Silti heillä voi olla vakavia sisäisiä vammoja, jotka on nopeasti tunnistettava”, Bécue sanoo.
”Autokorin muodonmuutokset antavat osviittaa uhrin liikkeistä kolarin aikana, toisin sanoen, onko isku kohdistunut vatsaan, rintakehään vai päähän. Jos esimerkiksi toinen auto on törmännyt oikeaan kylkeen, kuljettaja on saattanut irrota turvavyöstään ja sinkoutua oikealle. Tällöin hänen päänsä on saattanut osua oikeanpuoleiseen etuoveen. Tästä voi aiheutua vakava tai jopa kuolettava aivovamma, vaikka uhrin päässä ei näy vammoja”, Bécue jatkaa.
Tämän päättelyn sekä Quo Vadis -työryhmän tulosten perusteella Bécue laati kolaripaikan havainnointiohjeen, jollaista jo vuosikymmenten ajan on käytetty palopaikalla. Ohjeen lääketieteellinen osa on Jean-Michele Duquesnen laatima. Tällä ohjeella on seuraavat (uhrien hengen pelastamiseen pyrkivät) tavoitteet:
- opastaa tilanteen arvioinnissa ja kuvailla vammat
- valita uhrien irrotusmenetelmät
- suorittaa uhrien kiireellisyysluokittelu
- sopeuttaa luokitteluperusteet sairaaloiden käyttämiin.
Ohjeessa on kaksi osaa:
- Auton vaurioiden luokittelu: muodonmuutokset, törmäyksen tyyppi ja kohde, turvavöiden tila, turvatyynyjen toiminta ja niin edelleen.
- Uhrien tiedot: sijainti törmäyskohdan suhteen, vartaloiden liikkuminen, oireet, vammat ja niin edelleen.
Kultainen tunti
”50 prosenttia kuolemantapauksista sattuu ensimmäisen tunnin ja 80 prosenttia ensimmäisen vuorokauden aikana. Varhaiset kuolemat aiheutuvat keskushermoston vammoista (jopa 71,5 %) ja verenvuodoista (12,5–26,6 %). Koska vain muutamat sairaalat pystyvät vastaanottamaan monivammaisia potilaita, uhrien oikea luokittelu on tärkeää”, Duquesne korostaa.
Akuuttihoidon lääkärit puhuvat ”kultaisesta tunnista” vakavien sairauksien, esimerkiksi sydänkohtausten, hoidossa. Kolareissa, joissa sisäelinten vammat ovat yleisiä, palomiesten ja sairaankuljettajien on toimitettava kiireellistä hoitoa tarvitsevat uhrit mahdollisimman pian sairaalaan. Oikea luokittelu on siksi avainasemassa.
Teksti: Hugues Henry
Sapeurs-Pompiers de France 7–8/2019
Käännös: Risto Lautkaski
