Kuvakaappaus: Sapeurs-Pompiers de France 12/2018.
Loos (Ranska). Opintorahoja ansaitakseen Kelvin Duthilleul, 20-vuotias sairaanhoitajaopiskelija ja palokuntalainen, työskenteli joka kolmas viikko yövartijana senioritalossa. ”Työvuoroni alkoi kello 18.30 ja päättyi kello 7.30, minkä jälkeen menin oppilaitokseen. Muuna aikana olin palokunnan käytettävissä. Koko perheeni on joko pelastuslaitoksessa tai vapaapalokunnassa, jossa olen ollut 16-vuotiaasta alkaen.
Tuona helmikuun iltana vastaanotin työni hoitajilta ja tein ensimmäisen kierroksen. Kello 19.45 talossa asuva sairaanhoitajaopiskelija meni ulos. Puolta tuntia myöhemmin tein toisen kierroksen. Kello 20.15-20.30 käyn yleensä juttelemassa jonkun kanssa tai autan vuoteeseen ne, jotka vielä ovat jalkeilla. Siihen kuluu puolestatoista kahteen tuntia.
Noin kello 21 haistoin palaneen käryä. Sitten palohälytys soi. Minun oli etsittävä huone, jossa paloi. Se oli opiskelijan huone kaksikerroksisen rakennuksen toisessa kerroksessa. Ikkunaruutu oli rikkoutunut. Kun avasin oven, huoneessa leimahti. Suljin heti oven ja otin lähimmän sammuttimen oven jäähdytystä varten. Olin painanut mieleeni sammuttimien paikat ja olisin löytänyt sen vaikka silmät kiinni.
Melkein kaikki asukkaat nukkuivat jo. Tehdessäni hätäilmoitusta päätin evakuoida viereisten huoneiden asukkaat palon leviämisen varalta.
Olin hyvin rauhallinen, koska palokuntalaisena olin ollut sammuttamassa tulipaloja. Sen ansiosta saatoin herättää asukkaat niin, että he eivät hätääntyneet. Puhelimen kaiuttimen avulla pidin yhteyttä palokuntaan. Kerroin osoitteen ja selitin, mitä tapahtuu.
Kerroin leimahduksesta ja rikkoutuneesta ikkunasta. Pyysin lähettämään kaksi sammutusyksikköä ja ambulanssin. Palokunta siirsi puhelun lääkärille, joka kysyi, ovatko asukkaat altistuneet savulle.
Samanaikaisesti herättelin asukkaita ja kerroin, että evakuoin heidät alkavan tulipalon takia. He luottivat minuun, koska tiesivät minun olevan palokuntalainen.
Lukuun ottamatta paria kolmea muistisairaudesta kärsivää, evakuointi sujui hyvin. Liikuntakykyiset laskeutuivat alakerran aulaan. Liikuntarajoitteiset kannoin reppuselässä alas. Evakuoin kaikkiaan 17 asukasta.
Kun olin saanut liikuntarajoitteiset pyörätuoleihin, neuvoin kahta avuliasta ”pappaa” työntämään heidät aulaan rakennuksen nopean evakuoinnin varalta.
Sitten palomiehet jo tulivat. Heitä oli enemmän kuin olin pyytänyt. Palo sammutettiin nopeasti. Jäin asukkaiden seuraksi ja vastailin heidän kysymyksiinsä. Sitten kaksi lähellä asuvaa hoitajaa saapui. He auttoivat asukkaat huoneisiinsa.
Opiskelija, jonka huoneessa palo oli syttynyt, palasi. ”Huoneesi paloi! Oliko siellä sähkölaitteita?” ”Laitoin juuri tietokoneen lataukseen ja jätin sen vuoteelle.” Selvisi, että laturin oikosulku oli sytyttänyt patjan. Huone ja käytävän pääty vaurioituivat palossa.
Jatkoin kierroksia ja rauhoittelin yhä järkyttyneitä asukkaita. Sitten kävin oppitunneilla ja palasin kotiin. Vanhempani kysyivät, miten yövuoro sujui. Kerroin tulipalosta, jossa kukaan ei loukkaantunut. Raportoin aina, kun palaan tulipalosta, mutta en kerro yksityiskohtia.”
Seuraavana aamuna isä tuli herättämään minua. ”Sinulle on vieraita.” Ne olivat toimittajia, jotka halusivat haastatella. En ollut mikään sankari, tein vain työtäni.
”Minulle on jopa ehdotettu Ansioritarikunnan kunniamerkkiä. En katso ansainneeni sitä. Tein vain työtäni. Arvostan asukkaiden ja heidän omaistensa kiitoksia.”
Teksti: Julie Niel-Villemin
Sapeurs-Pompiers de France 12/2018
Käännös: Risto Lautkaski
