Ensihoitajan työ herättää monessa ihmisessä paljon kysymyksiä. Vaikka työ ei ole itselle sen erikoisempi kuin vaikka myynti- tai ravintolatyökään, herättää se ihmisissä aika ajoin kysymyksiä, kun kuulevat mistä hommasta sitä kuukausittaisen ansionsa saa. Useimmin kysyttyjen listassa kärkipäätä pitää varmasti kysymys kuolemasta. Näkeekö usein kuolleita? Miltä se tuntuu? Eikö se ole kamalaa? Vastaus on aika tavalla aina samanlainen, aiheuttaen kuulijassa erilaisia reaktioita närkästyksestä hymyilyyn. Joten avataanpa aihetta hieman lisää sekä annetaan lukijalle hieman mietinnän aihetta.
Ei tarvitse mennä kovinkaan pitkälle ajassa taaksepäin, kun suomalaisessakin yhteiskunnassa kuolema oli ihan ns. normaali tapahtuma. Perheet asuivat saman katon alla ja oli luonnollista, että aika korjasi yleensä vanhimmasta päästä ajasta ikuisuuteen. Lapset näkivät kuolemaa ja epäilen vahvasti ettei se tehnyt tuon ajan lapsista, eli tämän hetken isovanhemmista ja vanhemmista sen turmeltuneempia ihmisiä. Ihmisen vanhuudesta johtuva kuolema on luonnollinen osa elämän kulkua. Meistä kaikista on ajan tarkoitus jättää ennemmin tai myöhemmin. Päivänselvä asia, joka nykyaikana ei todellakaan ole mitenkään päivänselvää.
Kuolemasta on tullut länsimaisessa kulttuurissa mitä suurimmassa määrin tabu. Lehtikirjoitukset joissa joku oli menehtynyt kaupassa ja muut asiakkaat olivat vaatineet kauppaa suljettavaksi kunnes ruumis oli siirretty pois tiloista, hämmensi itseäni. Elämän varjelusta ja elämän pitkittämisestä on tullut tarve ja samalla myös liiketoimi. Tottakai läheisen kuolema on asia, jota ei juuri koskaan kykene ajattelemaan järjellä, vaan se on täysin tunnepitoinen asia. Luopumisen tuska, ikävä ja lopullisuus. Näiden tunteiden keskellä on ehkä mahdotonta ymmärtää parivaljakkoa punaisissa housuissa, jotka tulevat kotiin ja yrittävät ehdottaa, ettei kuitenkaan siirrettäisi sairaalaan kokemaan vääjäämättömän saapumista sairaiden ja kaiken hälinän keskelle omasta turvallisesta paikasta eli yleensä kotoa tai siitä omasta sängystä.
Ensihoidossa kokee ja näkee kuoleman monella tavalla. On niitä traumaattisia tapauksia, jotka ei ole kenenkään silmille tarkoitettu. On sairaskohtauksia, joissa ihmistä yritetään auttaa kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin, eikä siltikään kyetä ihmistä pitämään hengissä. Sitten on niitä tapauksia, jolloin ei ole tarpeellista eikä inhimillistä tehdä enää mitään, vaan suoda ihmiselle arvokas ja ihmisarvoinen tapa kuolla. Viimeksi mainituissa tapauksissa tilanne ei todellakaan ole mitenkään irvokas, kamala tai edes traumatisoiva. Tuollaisissa tapauksissa olisi melkein jopa suotavaa, että jopa lapset voisivat kohdata kuoleman, koska siinä ei ole mitään rumaa. Enemmän jopa kaunista, enemmän jopa opettavaa.
Mitä siis ajan takaa? Ihmisarvoista tapaa saada elää elämänsä loppuun siihen saakka, kun se on tarkoitettu. Kuolema ei ole mielestäni piiloteltava asia. Se ei ole sellainen asia, että kauppa pitää sulkea, jos tapaus sattuu kesken kaiken kauppareissun. Ihmisen ei pitäisi kokea sitä sairaalassa vaan lähimpien läsnäollessa hyvässä paikassa. Kuolema on ainutkertainen tapahtuma, jota ei edes ensihoitajille koulussa opeteta kohtaamaan. Asia joka on opeteltava kokemuksen kautta. Omassa työssä se on läsnä joka työvuoro niin, että sen voi tänäänkin joutua taas kokemaan. Ensihoitajat eivät ole asian suhteen kyynisiä tai kylmiä, vaikka se joistain varmasti siltä tuntuu. Se on osa työtä ja sen ei saa antaa vaikuttaa työn tekemiseen tai tätä työtä ei voi tehdä.
Myös joulun pyhinä työssä, hyvää joulua toivottaen…