Katso tarkkaan - kuin vasta-alkajan silmin, kehottaa kolumnin kirjoittaja Veera Kamaja.
Lyhyenläntä mopopoika astelee kassalleni kypärä otsalle nostettuna. Vuosi on kenties 2011 ja minä olen kesätöissä Heinolan S-marketissa. Mopopoika haluaa ostaa tupakkaa. Hymähdän mielessäni, ettei ikä taida riittää ja pyydän häneltä papereita. Mopopoika näyttää papereita, ja minulta karkaa enempiä ajattelematta: Noihan on tytön paperit.
Mopotyyppi tuijottaa minua silmiin. Tajuan virheeni ja törkeyteni ja soperran anteeksipyynnön. Vielä tänäkin päivänä hävettää ja mietityttää, kuinka traumaattinen tuo tilanne olikaan tälle nuorelle ihmiselle.
Kirjoitin Systole-lehteen artikkelin intersukupuolisuudesta. Aiheeseen syventyessäni koin todellisia oivalluksia. Intersukupuolisuudesta oli haastavaa kirjoittaa, sillä aihetta on hankalaa käsitellä vain yhdestä näkökulmasta. Siihen liittyy niin paljon juridisia näkökulmia, historiallisia seikkoja, erilaisia käyttäytymismalleja, normeja ja niiden rikkomista, vääriä käsityksiä, räikeää syrjintää ja epäselvyyttä myös lääketieteen sisällä. Oli surullista lukea näiden ihmisten huonoista kokemuksista terveydenhuollossa. Päädyin pyöritykseen, jossa ajatusmaailmani laajeni.
Kaikkinensa ajatus typistyi minun päässäni tähän: miksemme voisi olla vain ihmisiä toisillemme? Miksi meidän tarvitsee määritellä, luokitella ja jaotella niin voimakkaasti kaikkea? Koska sitähän meidän aivomme automaattisesti tekevät, jakavat ihmisiä lokeroihin olettamiemme asioiden perusteella. Ongelma on, että teemme itse tulkintaa näkemämme ja kuulemamme perusteella koko ajan, ja oletamme herkästi väärin. Lyhyttukkainen, pyöreäposkinen pojaksi olettamani henkilö ei ollutkaan poika. Kuvittele itse kohtaavasi toistuvasti identiteettisi kyseenalaistamista ja vähättelyä – ei liene häävi tunne.
Toinen päähäni noussut ajatus koskee ihmisten kohtaamista.
Elämänkokemus opettaa kohtaamaan, mutta taitoja voi myös tavoitteellisesti hioa. Ensihoidon näkökulmasta kenties tärkein luennolla esiintullut pointti koski trauman mahdollisuuden tiedostamista. Intersukupuolisilla ihmisillä on usein ollut huonoja kokemuksia terveydenhuollosta, jolloin kohdattaessa homma ei niin sanotusti lähdekään sujumaan helposti. Mutta emmehän me voi tietää, minkälaisia traumoja kullakin potilaalla on taustalla, tai mikä hänen sukupuoli-identiteettinsä on. Potilaasi voi hyvin olla kahdeksankymppinen homo, kuusikymppinen transsukupuolinen tai viisikymppinen Pentti. Oivalsin, että minun pitäisi pyrkiä olemaan sensitiivisempi kaikkien potilaiden kohtaamisessa. Voisin tavoitteellisesti käyttää ensimmäiset minuutit potilaan ja tilanteen haisteluun. En minä halua tarkoituksella loukata ketään ja työntekokin sujunee paremmin kun potilaan kanssa tulee hyvin juttuun. Lakikin sen sanoo: potilaita on kohdeltava yhdenvertaisesti.
Kenties meidän kaikkien kannattaisi harkita kaksi kertaa ennen kuin aloitamme sukupuolittuneiden sanojen viljelemisen keikalla. Me operoimme kuitenkin aina tilanteissa, joissa emme tiedä potilaasta etukäteen juuri mitään. Mielestäni luentosarjassa mainittu lausahdus sopisi kaikkien potilastilanteiden aloitukseksi. ”Moi, millä nimellä me sua kutsutaan?”
Teksti Veera Kamaja
Kuva Meri Lantela
