Väsynyt lanssari -kolumnin kirjoittaja Mats Stenström on isä, poika, veli ja vanhan liiton Florence. Hän kieltää olevansa väsynyt työhönsä, mutta myöntää toisinaan olevansa työvuoronsa jälkeen uupunut.
Elämme sosiaali- ja terveydenhuollossa raskaita ja epävarmoja aikoja. Takana on parivuotinen pandemia, joka jo yksinkin olisi enemmän kuin tarpeeksi. Sen lisäksi edessä on myös nopealla aikataululla toteutettava sote-uudistus. Joka suunnalta kuuluu toteamuksia, että budjetoidut rahat eivät riitä, ja että säästötoimia on edessä, mikäli lisärahaa ei löydy. Lopettamisuhan alla lienee niin päivystyksiä kuin muitakin osastoja, eikä ensihoitokaan ole mikään pyhä lehmä, joka saa kaiken toivomaansa. Koska potilasmäärät tuskin kääntyvät laskuun vuodevaihteessa, taitaa jäljelle jäävissä yksiköissä olla tiedossa yhä kiireisempiä aikoja. Potilaita hoidettaneen tiloissa, joita moisille massoille on tuskin suunniteltu.
Siinä ohessa on viety läpi pitkäkestoinen työtaistelu, jossa viiden vuoden palkkaohjelmalla saatiin nostettua hoitajien palkkoja yli keskivertokorotuksen. Raskasta ja vastuullista työtä tekevä hoitohenkilökunta on tietenkin palkankorotuksensa ansainnut. Mutta henkilökohtaisesti en näe, että yksin palkankorotukset olisivat ratkaisu julkisen terveydenhuollon haasteisiin. En luonnollisesti tiedä mitä suljettujen neuvotteluhuoneen ovien takana tapahtuu, mutta sen tiedän, että palkkojen lisäksi ammattiliitot ovat vaatineet myös muun muassa parempaa johtamista, mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan.
Kuukausia sitten eräs yritysmaailmassa toimiva henkilö kertoi julkisuudessa kannattavansa hoitajien palkankorotuksia, mutta sai varsin rajua kritiikkiä esittämästään kysymyksestä, joka on mielestäni varsin hyvä ja aiheellinen. Hän kysyi: Jos saisit 1000 euroa enemmän palkkaa kuussa, olisitko silloin vähemmän uupunut?
Kuulun ihmisryhmään, joka on kokenut burn-outin, työperäisen uupumuksen. Aikaa tästä on kulunut toistakymmentä vuotta, ja siinä meni moni asia pieleen. Asiaa ei hoidettu kunnolla, enkä itsekään ymmärtänyt asian vakavuutta silloin kun olisi pitänyt. En hakenut tilanteeseen ammattiapua, en jäänyt edes kunnolliselle sairauslomalle. Ja vaikka toivuin siitä hitaasti, kannan edelleenkin mukanani kuormaa tapahtuneesta. Se on kuorma, josta en todennäköisesti tule koskaan pääsemään eroon. Onneksi tiedostan asian, ja olen sentään vannonut, etten enää koskaan anna vastaavan tapatuma minulle uudestaan.
Tarinan ”pointti” on siinä, että jos minulle olisi silloin tarjottu tuntuva palkankorotus vastineeksi siitä, että olisin jatkanut työntekoa samalla tavalla, olisinko vain jatkanut työtäni? – Pahoin pelkään, että olisin. Mitä siitä olisi seurannut? – Todennäköisesti se, että olisin jatkanut jonkin aikaa käyttövoimana ja ollut isolla korolla lainattua energiaa. Jonkin ajan kuluttua korolla saavutettu energia olisi loppunut ja minä olisi ollut kahta uupuneempi.
Ydinkysymykseni onkin se, että mikäli nyt työkuormaansa alle uupuvat hoitajat saavat seuraavat viisi vuotta selvästi yli yleisen tason olevia palkankorotuksia, niin korjaantuuko sillä työuupumus? Poistuvatko lisääntyneet sairaslomat? Entä ylityöt? -Todennäköisesti eivät. Jos jo tämänhetkiset säästösuunnitelmat saavat vielä lisää polttoainetta tuntuvista henkilöstömenojen kasvusta, lienee edessä yhä isommat työkuormitukset. Tiedostan olevani inhorealisti, mutta minä en näe tässä vielä julkisen sosiaali- ja terveydenhuollon pelastusta.
Me tarvitsemme palkankorotuksen lisäksi oikeasti parempaa johtamista, mikä alkaa olla jo melko väsähtänyt fraasi. Siitä pitääkin jo oikeasti päästä konkreettisiin muutoksiin. On suosittava alaisiaan tuntevia lähiesihenkilöitä, joiden tavoitteena on antaa johdettavilleen tarvittavat työkalut menestykseen ja huolehtia heistä. Me tarvitsemme parempaa työvuoroergonomiaa sekä mahdollisuuksien mukaan myös joustoa.
Pitää tiedostaa, että maailma on muuttunut, ja että ihmiset arvostavat yhä enemmän omaa vapaa-aikaansa – aikaa niin perheen kuin ystäviensäkin kanssa. Onko esimerkiksi oikeasti pakko pitää valtaosa lomista kesällä? Kuulostaa turhan jäykältä, jos oikeasti ihminen jaksaisi paremmin, mikäli voisi niin halutessaan lomailla kolme viikkoa paratiisisaarella marraskuussa?
Sen takia toivon hartaasti, ettei näissä neuvotteluissa annettu palkoille 99,9% huomiosta, jolloin loput eli se marginaalinen osa on jatkossa vain nettisivuilta luettavia arvoja. Arvoja, jotka lopulta osoittautuvat tyhjänpäiväsiksi fraaseiksi, eivätkä käytännössä näy mitenkään. Koska työt eivät vähene, tarvitsemme kilpailukykyisen palkan lisäksi myös lisää resursseja ja muita jaksamista tukevia toimenpiteitä.
Teksti Mats Stenström
