Päätös Korkeasaarenreissusta tehtiin. Äkkiä kaivetaan esiin se iänikuinen pehmolaatikko, joka itkupakkokarsinnan jälkeenkin on liian runsas. Varsin nopeasti on käynnissä Korkeasaaren etkot.
Sitten ajoneuvonnokka kohti Korkeasaarta. Matkalla karavaanin yllätti teemaan sopivasti vuoden kovin koiranilma. Se haukkui ja jyrisi. Eipä ollut hyttysiä.
Perillä paistoi aurinko, eikä mitään estettä saarikierrokselle ollut – päinvastoin.
Vapaana tepastelevat linnut tervehtivät ensimmäisenä. Ne kuuluvat vähän niinkuin henkilökuntaan, kun tarkkailevat päättäväisinä tilannetta. Ne ottavat ikään kuin tilan ja tilanteen haltuun. Hanhet ovat hovimestareita ja riikinkukot, piru vie, kuin parhaitakin seremoniamestareita. Ne sitten osaavat mennä arvokkaasti pitkien peräsulkiensa kanssa.
Välillä pitää komentaa lasta, ettei innostu ja hätistele lintuja. Tekisi mieli valistaa toisenkin ihmisen vesaa, joka ajaa hanhea kuin reikäpäärakki. Hanhipiru ei väisty ja ihmisvesa ajaa sitä uudelleen. Ei väisty. Sitten apuun tulee ihmisvesan huoltaja, joka ajaa myös, pelkäävät varmaan, että maassa vaaputtava hanhi uhkaa heidän 3,5 euron pallojäätelöään. Jatkuva ajaminen alkaa vituttaa hanheakin ja se yrittääkin nokkaista vanhempaa hutkijaa varpaaseen. Tästä päätellen tuntemattoman ihmisvesan valistaminen tuskin olisi purrut, valitettavasti puremaan ei pystynyt hanhikaan.
Eipä ollut ennen tullut nähtyä, kun paellapannunkokoinen kilpikonna yrittää kavuta pensaaseen, sinne se kuitenkin oli menossa – etujalat jo ylhäällä. Ja Ekolan Hannalle tiedoksi, että hoilaamisen voi lopettaa – villihevosia on, ainakin mongolian villihevosia – vaikkakin Korkeasaaren tarhassa. Mutta on.
Tuli myös todettua, että karhu on kova poika pötköttämään: Ensin se sahaa yötäpäivää koko pitkän talven, ja viihtyy sitten selällään pitkän tovin kesäpäivänäkin. Nousee ehkä vain sapuskalle.
Africaasia-talon altaassa uiskenteli kalanvonkaleita, joku paviaani oli yrittänyt ruokkia niitä kolikoilla. Tai ehkä joku pässi oli ollut jopa niin älykäs, että oli yrittänyt osua kalaa rahalla? Kuivanmaan valuutta ei ole käypää syvyyksissä. Kolikot väijyivät pohjassa. Lapset pohtivat, miten saisivat kolikot parempaan käyttöön. Omat setelit ja kolikot he sijoittivat pelätysti ja odotetusti Korkeasaari-kaupassa pehmoon. Niitä kun ei – piru vie – ole koskaan liikaa. Pehmoeläintarha paisui ”niin ihanalla” leopardilla ja ”tosi suloisella” leijonalla. Se saavat paikan siitä samasta laatikosta, jonka kansi ei ennen reissuakaan mennyt kiinni.
Kotona saan kutsun pihalle eläintarhaan. Pöllö huhuilee terassiritilän korkeimmalla puolalla, hylje poikasensa kanssa maan tasalla, myös kilpikonnat ovat löytäneet paikkansa ja tietysti uudet tulokkaat. Eläintarhasta on piirretty kartta ja sinne annetaan pääsyliput – käynnissä on eläintarhareissun jatkot. Intendentit ovat luonnollisesti elementissään.
Ihmeellisintä tämän päivän luonnossa oli ihmisen toiminta ja se, että keppihevosilla ei leikitty lainkaan!
Kiitos, että sain sanoa!