Pelastusopistoa sanotaan palomiestehtaaksi. Kun sen tarkkaan suunnitellun koneiston läpi ajetaan ihminen, siitä tulee palomies tai oikeastaan pelastaja. Mutta kuka valmistaa niitä mussukoita, jotka kovin äkkiä alkavat itkeä raskaasta tai ei niin hektisestä ensihoidosta. Missä vaiheessa palomies muuttuu mussukaksi? – Jäljet johtavat mussukkatehtaalle.
Vähän aikaa sitten ”Äidin mussukat ambulanssissa” -blogissa pallo heitettiin Pelastusopistolle. Kerrotaanko oppilaitoksessa riittävällä intensiteetillä opiskelijalle, mitä oikea ensihoitotyö on. Pyydettiin jopa tarkistamaan opetussuunnitelmia ja valintakriteerejä.
Asiaa kysyttiin myös suoraan Pelastusopiston rehtorilta Mervi Parviaiselta.
– Kyllä täällä pelastusopistolla puhutaan ensihoidon raskaudesta ja vaativuudesta, ei pitäisi kenellekään yllätyksenä tuleman. Eikä meillä ole mitään syytä salata sitä.
Silti on nakattava Pelastusopiston suuntaan vielä yksi pallo: Onko mahdollista, että valmistuneelle pelastajalle jää kuitenkin väärä kuva ensihoitotyön arjesta. Ehkä se ei olekaan niin hektistä, vaan päinvastoin.
– Mitä tulee kiireellisten ja kiireettömien keikkojen suhteeseen, on vain todettava, että koulutusaika on rajallinen ja sen vuoksi painopiste on kiireellisissä keikoissa. Sama ajatushan on pelastustoimen opetuksen puolella, rajallisessa ajassa harjoitellaan/opetellaan se, mitä on on pakko osata, perusjutut pitää saada täällä hanskaan. Kiireettömät tehtävät ovat sellaisia, että niiden painopiste on pakostikin työelämän puolella, rehtori Parviainen sanoo.
”Äidin mussuka ambulanssissa” -blogia on kommentoitu muutenkin varteenotettavasti. Sen sisältöä huokailtiin “tämä on tuttua”-tyylisesti eri puolilta Suomea. On esimerkiksi pohdittu, mikä on pelastuslaitoskoneiston ja vanhempien palomiesten ja ensihoitajien merkitys siihen, minkälainen Pelastusopiston tuotteesta lopulta jalostuu.
Paloasemilla kannattaa todella katsoa peiliin muutenkin kuin punttisalilla hauispusujen jälkeen. Asiaa on nimittäin tutkittu. Tamperelaistutkimuksessa selvitettiin ensihoitotyöhön kouluttautumista ja motivaatiota itse työhön. Tutkimus antoi vastauksia myös mussukkaongelmaan. Se kertoi koruttomasti, että pelastuslaitoskoneisto voi tappaa ambulanssi-innon tuoreesta pelastajasta heti ensimmäisessä työvuorossa. Tutkimuksessa selvisi, että ensimmäisen työvuoron merkitys on todella suuri. Jos uusi palomies saa ambulanssiin huonon mentorin, on siitä vaikea lähteä eteenpäin. Tutkimus kertoo ongelmaksi myös sen, kun esimiehet eivät kannusta. Siitä aukeaa tuhoisa oravanpyörä, jolle ei loppua näy.
Kaikki tietävät yhden tunnetuimmista syistä sille, miksi palomies hakeutuu alipäällystökurssille. ”Se pakettiautossa istuminen loppuu nyt”, on aika moni todennut kessukurssille lähtiessään. Pääsyy alipäällystökurssille hakeutumisessa ei välttämättä olekaan itsensä kehittäminen tai halu johtaa, vaan ottaa askel taantumuksen suuntaan – tehdään mitä vaan, ettei tarvitse olla ambulanssissa. Toivon mukaan näitä arkipäivän sankareita pääsee kessukursseille enää vähemmän.
Suurin osa pelastajista on valmistuttuaan erittäin motivoituneita ensihoitotyöhön. Heti pelastuslaitoksille tullessaan he altistuvat kielteisyyteen – ambulanssirutinaan. Positiivisesta ihmisten auttamisesta tuleekin yhtäkkiä suurinta syntiä. Koko ajan palomiehenalku kuulee lisää ja lisää väheksyviä kommentteja: Ambulanssiin joudutaan ja komennukselle nauretaan. Asenne ambulanssia kohtaan ei välttämättä ole yltiökielteinen, mutta lähes jokaisessa kommentissa on negatiivinen sävy.
Ambulanssirutina on jatkuvasti muodissa kuin eläkeikä, jota sitäkin toitotetaan vuorosta toiseen jopa niin paljon, että isoimmat uran tavoitteet tuntuvat olevan: pois ambulanssista ja äkkiä eläkkeelle. Se on intoa täynnä olevasta kaverista todella outoa. Ja kun palomiehenalku on istutettu kielteisyyden ja valituksen maaperään, niin isoin lannanheittäjä kertookin lähtevänsä esimieskurssille.
On selvää, mitä siltä reissulta tulee takaisin: Paloesimies, joka ”laittaa ambulanssiin” ja nauraa päälle – ”ja se on sille kesämiehenmulkulle ihan oikein”. Joskus kessu on empaattinen ja pahoittelee palomiehelle, että: ”minun on taas laitettava sinut ambulanssiin – en laittaisi mutta kun on pakko.” Kaunis myötäeläminen lyö itseään korville, kun esimiehen täytyy valitella työntekijälle antaessaan tälle koulutusta vastaavaa työtä, johon työntekijä itse on hakeutunut.
Palomiehenalulta ja kokeneemmaltakin vaaditaan asenneongelmien keskellä henkistä kanttia. Jos hän ei hyvän sään aikana ala vihata ambulanssivuoroja, on varmaa, että hän on päästä vialla. Pitäisikö siihen palloon vähän kopauttaa, jos vaikka aivot asettuisivat?
Vaikka tämä asia ei jokaisessa työpisteessä olekaan totta, on se varmasti useammalle palomiehelle tuttu. Ambulanssi on iloinen asia, älkää antako asennevammaisten pilata sitä.
Kiitos, että sain sanoa!