Pelastustoimessa ja sen lainsäädännössä on turhaan yritetty työntää keikka pois tärkeimmän tehtävän pallilta. Se on onnistunut lakiteksteissä, sisäministerin juhlapuheissa ja jopa pelastuslaitosten hallinnoissa, mutta ei käytännössä. Itse asiassa on aika urpoa edes yrittää sellaista.
Puolustusvoimatkin on nostanut tehtävälistalleen kakkoseksi heti ydintehtävänsä – Suomen sotilaallisen puolustamisen – jälkeen muiden viranomaisten tukemisen – mikä tarkoittaa pelastustoimen osalta keikkoja. Pelastustoimen keikat noteerataan siis Puolustusvoimissa yhtä korkealle kuin pelastustoimessa – erikoista. Jos kadun ihmisiltä kysyy, mihin heidän verorahojaan haluttaisiin pelastuslaitoksella käytettävän, on vastaus: apuun hädän hetkellä eli keikkoihin. Pelastustoimi on jostain ihmeen syystä itse halunnut polkea keikat suohon, johtuu kaiketi siitä kateudesta missä kenenkään työ ei saa olla toista huomiorikkaampaa. Ikävää, kun toiminta, jonka ympärille kaikki erilaiset rönsyt on koottu, viekin sitten rönsyiltä huomion. Rönsyn täytyy näkyä siinä missä muidenkin – se vähän niinkuin ”kaikki pelaa”-malli, jossa jokaiselle tulee hyvä mieli, mutta kenestäkään ei tule tähteä.
Ihmisten onnettomuuksien ennaltaehkäisy on ilman muuta tänä päivänä tärkeä asia, jotkut ihmiset halauavat pelastusalan personal trainerit kertomaan miten eletään turvallisesti. Jo tulitikun raapaisu voi olla sellainen toimenpide, mihin kaivataan vinkkejä, totesi suomalaisen valistustyön uranuurtaja Eelis Tuisku aikoinaan. Tärkeää sarkaa on ehkäisyssäkin paljon. Silti on totta, että keikka synnyttää ennaltaehkäisyn.
Lähes kaikki ennaltaehkäisy perustuu keikalta saatuun tietoon. Ennaltaehkäisyä ei olisi, ellei olisi keikkaa. Jo ammoisina aikoina tarvittiin kokonaisia kaupunkeja tuhonneet tulipalot, jotta paloturvallisuus voitiin ottaa mukaan kaupunkisuunnitteluun. Vaikka aikaa nykykäsityksen mukaan ihmisillä silloin vielä oli, syttyi siltikin pahoja paloja – oikein pahoja. Siltikin, vaikka silloin oltiin tottuneempia tulenkäsittelijöitä. Nykypäivän nakit ja muusi -keikoille ei silloin kaiketi kehdattu vaivata palokuntaa.
Nyt meillä on kiire valistaa tietty määrä väestöstä vuodessa ja ennen kaikkea kirjata se tietojärjestelmään – se on vaikuttavuutta. Samalla tiedämme, että valistus ja neuvonta ei mene perille sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan. Sitä ryhmää paloturvallisuus ei voisi vähempää kiinnostaa – paloviina on tutumpi käsite.
Maailma ei ole valmis. Rakennustekniikka, ajoneuvotekniikka ja kaikki tekniikka kehittyy. Ihminen yrittää parhaansa mukaan jo suunnitteluvaiheessa miettiä erilaisia variaatioita sille, että mitä sitten kun suunnitteilla oleva tekniikka pettää? Miten uusi tekniikka reagoi muuttuviin tekijöihin tai poikkeavassa tilanteessa?
Valitettavasti viisainkaan insinööri ei pysty ennakoimaan kaikkea. Maailmassa on niin paljon muuttuvia tekijöitä, että merkittäviäkin turvallisuuteen vaikuttavia seikkoja ilmenee vasta kun palomies on keikalla. Tarvitaan keikkoja, jotta asioihin päästään käsiksi. Keikka ei ole tärkein tekniikan suunnittelun työkalu, mutta se on tärkein pelastustoimen työkalu, vaikkeivat monet sitä myönnäkään.
Myös operatiivisen pelastustoimen eli ”keikanajajien” pitäisi ottaa keikka paremmin työkalukseen. Nykyinen pelastustoimi tyytyy kuitenkin ottamaan keikan lähinnä reaktiivisena toimintana ja senkin ikivanhoilla, tutuilla työkaluilla.
Pidetään kiinni siitä, että tulipalo sammutetaan vetämällä paksumpia ja ohuempia letkuja paineilmalaitteet selässä. Voisiko jonkun tilanteen hoitaa toisinkin? Päästäisiinkö jollakin muulla kevyemmällä keinolla vastaavaan lopputulokseen tai lähelle sitä? Kannattaisiko jotakin muutakin kokeilla? Tämä asia voidaan ratkaista vain työkalulla nimeltä keikka. Halua ei taida kuitenkaan olla tarpeeksi. Aika ajoin tahtoa sieltä täältä pilkahtaa – mutta tähän asti vanha halu on taittanut niskan uudelta.
Nykyään keikka katsotaan hoidetuksi, kun yksikön status on painettu asemalle ja kun tilannetta johtanut pelastusviranomainen painaa Pronto-ohjelmassa ”tallenna”.
Keikka-työkalua tarvittaisiin myös enemmän yksittäisen palosotilaan hyödyksi. Pienemmätkin keikat tulisi käydä tarkasti läpi ja dokumentoida. Dokumentit pitäisi jakaa maanlaajuiseen käyttöön. Yksi pieni Kuusamon keikalla tehty huomio voi ratkaista tilanteen myös Lappeenrannassa. Miksi kerran koettua ja opittua asiaa ei viedä eteenpäin ja jalosteta?
Yhä tulee tilanteita, joissa on käsillä vaaratilanne, jonka joku on jossain kokenut aieminkin. Vaaratilanteessa voitaisiin toimia turvallisemmin, jos tiedolle olisi jakokanava ja sitä osattaisiin käyttää.
Kun palomiehestä tule evp. palomies, todetaan usein, että hänen mukanaan meni paljon hiljaista tietoa. Täytyykö tuo hiljainen tieto aina menettää. Miksi se hiljainen tieto ei jää perinnöksi tuleville palomiespolville?
Voitaisiinko palomiestyön kehittämiselle tarjota organisaatioissa aikaa? Onko sillä mitään merkitystä, miten tehtävät hoidetaan, vai onko riittävää vain se, että keikka hoidetaan ja että se tilastoidaan?
Keikan hoitamiseen tarvitaan tulevaisuudessa uusia tuulia, uutta ajattelua. Helpoin tapa aistia uusia tuulia on kuunnella juuri Pelastusopistosta valmistunutta pelastajaa. Ei maksa mitään, paitsi sen, että myönnetään totuus: Uusikin tieto voi olla käyttökelpoista ja että sitä uutta tietoa voi olla kesämiehelläkin. Kesämiehille voitaisiin kehittää jopa työvuorokoulutuksissa oma vastuualue: aiheen update – opiston malli. Sen jälkeen pohdittaisiin porukalla, onko käyttökelpoista vai ei – usein ehkä olisi. Joskus saattaa vaatia vanhalta itsetuntoa antaa ”opetusvastuu” kesämiehelle ja myöntää, että hän voi tietää enemmän.
Kun pelastajaväki ikääntyy ja tekniikka uudistuu, tulee väistämättä uusia haasteita. Tarvitaan järjestelmällistä keikasta oppimista. Pelastuslaitosten tulisikin olla entistä kiinnostuneempia siitä, minkälaisin eväin se henkilöstöään alati muuttuviin tehtäviin lähettää. Varsinkin kun väki ikääntyy ja rajoitteet astuvat peliin, on keksittävä uusia työmenetelmiä, vaikka eipä se työn keventäminen ja toiminnan kehittäminen nuoremmallekaan pahaa tee. Kun ei ole pakko riskeerata omaa kroppaa, niin sitä ei kannata tehdä.
Jokainen keikka on oikeasti erilainen. On haluttava mennä keikan sisään ja purkaa se palasiksi. Niissä osissa ja palasissa piilee tärkeä tieto, joka auttaa kaikkia pelastustoimen sektoreita.
Pelastuslaitosten ennaltaehkäisy-organisaatioilla on tarkat turvallisuusviestinnän vuosikellot; mistä asioista valistetaan mihinkin vuodenaikaan. Tietoa jaetaan siviileille. Miten turvallisuuskellon näyttö saataisiin käännettyä myös talon sisään?
Tarvitaan keskustelua ja huomioita keikoista. Huomiot ja ideat pitää dokumentoida. Pieniäkin esiin tulevia ongelmia tulee pohtia ja löytää niihin ratkaisu tai oppia niistä lisää. On avattava keskustelu pelastuslaitoksesta toiseen ja ulkomaillekin. Pelastuslaitoksiin tarvitaan hiljaisen tiedon työryhmiä, jotka haluavat löytää ratkaisuja. Paloesimies Esa Nurmela teki opinnäytetyönään analysointimenetelmän, jossa dokumentoidaan tietoa ja huomioita keikalla olleilta henkilöiltä. Se on erinomainen pelinavaus keikasta oppimiselle ja hiljaisen tiedon keräämiselle.
Keikalta oppiminen ja tiedon dokumentointi tyssännee kuitenkin heti alkuunsa – rahaan. Harva osallistuisi työryhmään vapaaltaan, varsinkin jos kukkaronnyörit ovat tiukalla. Työvuorossa keikalta oppiminen jää työvuoron sisälle ja kun sitä ei järjestelmällisesti jalosteta – se unohtuu. Ruotsissa tehtiin vuosia sitten tutkimus, jossa lentoturvallisuuden osaajat, pilotit, selvittivät palokunnan touhuja työturvallisuusnäkökulmasta. Tulos oli karu: Pelastuslaitokset eivät osaa oppia virheistään.
Voitaisiinko ennaltaehkäisyn ja turvallisuusviestinnän alle upottaa sisäinen ennaltaehkäisy tai sisäinen turvallisuusviestintä?
Mitä jos operatiivisesta pelastustoiminnasta turvallisuusviestinnän pariin siirtynyt henkilö saisikin tehtäväkseen – vaikka vain osittaiseksi – sisäisen turvallisuusviestinnän. Hänen tehtävänsä olisi käydä alueella tapahtuneita keikkoja ja toimintoja läpi niissä työskennelleiden henkilöiden kanssa, dokumentoida tapahtuneita ja jakaa niistä tietoa. Tästä toiminnasta kehkeytyisi varmasti joillekin mielekäs ja koko pelastuslaitosta hyödyttävä urapolku.
Ehkä sillä ehkäistäisiin seuraava vammautuminen tai ehkä sillä löydettäisiin uusia oivalluksia toimia tehokkaasti onnettomuustilanteissa.
Tällaisessa tehtävässä palomies voisi edelleen jatkaa työtään onnettomuuksien parissa – siinä mistä hän on aina ollut kiinnostunut.
Nyt olemme lyhyesti sanottuna tilanteessa, jossa uusinta tietoa hallitsevaa ei kuunnella, vanha konkari vie kokemuksensa eläkkeelle ja siinä välissä killuva uudistushaluinen leimataa hulluksi. Olisiko aika muuttaa suunta?
Kiitos, että sain sanoa!