”Siellä erkkarissa on Äijähandler-kilpailu, kai sä osallistut?”
”Totta kai, mikä se on?”
Mätsärin ja erkkarinhan jo tiesinkin. Ne olivat tuttua kauraa: Mätsäri tarkoittaa koirien näyttelykisaa, match showta. Erkkari puolestaan on lätkämailan lapaan kierrettävää kangasteippiä. Sen sijaan Äijähandler oli jotakin ihan uutta. Arvelin sen olevan miehille suunnattua – eikä koiraosaamiseen liittyvä päättelykykyni taaskaan pettänyt.
Asiantuntemustani olin esitellyt jo meille sijoitetun nartun kasvattajallekin. Kun hän kehui koiran liikkumista, totesin, että olen itsekin huomannut saman metsälenkeillä, missä koiran liikehdintä oli ilahduttanut silmää. Ymmärsin lyhyen keskustelun lopuksi, ettemme puhuneet ollenkaan samasta asiasta. Kasvattaja oli varmaan ylpeä ja mietti sijoitusnarttunsa pikaista takaisinvetoa. Olin siis valmis äijähandleriin.
Vaikka tiesin rajalliset kykyni esiintyä ja ohjata koiraa, en antanut sen lannistaa mieltäni. Toisaalta olin jotenkin varma, että homma hoituisi. Olin kuitenkin ulkoiluttanut koiraa ja ollut sen kanssa paljon.
Sitä paitsi koirahan sen työn tekee – on kai sama, kuka siellä narun päässä roikkuu. Paitsi ettei ollut. ”Heitä äijä volttia”, koira ajatteli.
Katsojille äijähandler on koiraviihdettä parhaimmillaan. Kilpailijalle se kuvataan adjektiivilla ”leikkimielinen”.
Kun polvenkorkuinen lapsi esittää koiran, joka ulottuu häntä olkapäähän, on suloista, kun kaikki ei oikein suju. Mutta kun alttarille uhrautuu äijä, jota puolisääreen ulottuva göötti vie kehässä mennen tullen, saa kisa jo humoristisen sävyn.
Ennen kuin kisa päättyy, sosiaalinen media osoittaa moitteettoman toimivuutensa. Sinne on ajettuna videoklippi, jossa saan muutaman sekunnin ruutuaikaa. Siihen hetkeen mahtuu yhtä pitkä äijämäinen handlaus. Heti ekalla kierroksella koira lyö liinat kiinni, mutta äijä jatkaa kohti maalia laput silmillään kuin ravihevonen.
Videoklipissä tilanne näyttää Mr. Bean -otokselta, jossa hölmönnäköinen äijä retkahtaa takaisin tulosuuntaan, kun takinhiha jää jumiin erisuuntaan menevän raitiovaunun ovenrakoon.
Jos tapauksesta hakee jotain hyvää, sitä on kai se, ettei äijän olkapää pudonnut paikoiltaan. Kymmenkiloinen koira vei satakiloista äijää kuin mätää kukkoa. Aika söpöö hei – äijähandlausta! Jostain syystä en ollut nähnyt vastaavaa suoritusta koskaan ennen – ehkä olen vielä aika kokematon erkkari- ja mätsäriäijä tai sitten tein historiaa.
Ulosliputusta ei tullut. Pienet ja isommat tyylirikot käsitykseni mukaan kuuluvat lajiin, ajoittain tuntui, että kisa jopa perustuu niille. Äijähandler jatkuu tuomarin haastattelulla. Jos äijä ei ollut saanut talutusosiossa itsestään esiin perusjäykkyyttä, niin haastattelussa pystyi vielä korjaamaan tilanteen.
Tiesin odottaa haastattelua, mutta silti se yllätti kuin faksi Jäätteenmäen. Ensin äijä tavaa tuomarille koko ulkomaankielisen nimen niin kuin se kirjoitetaan – muisti sentään ilman lunttilappua. Osaava tuomari pysyy silti pokerina.
”Mitä teette koiran kanssa?”
”No, käydään lenkillä ja mätsärissä”, äijä vastaa ujonpikkutyttömäisesti. Voiko äijältä toisaalta muuta odottaakaan kuin lyhytsanaista, vähätavuista ja jäyhää kommunikointia. Ei se mihinkään verbaaliseen ilotulitukseen syty. ”Käydään lenkillä ja mätsärissä”, saavuttaa haastattelun laatuarvostelussa ainakin sinisen, erittäin hyvän, jaarittelu toisi punaisen, erinomaisen ja jos osaisi vielä puhua asiasta, niin sillä lohkeaisi jo äijän serti.
Sitä, että ”esitätkö yleensä kisassa koiran”, tuomarin ei olisi tarvinnut kysyä, mutta kysyi silti, vaikka tiesi vastauksen jo etukäteen. Vastaus ”e” sisälsi lyhennettynä jo valmiiksi lyhyen sanan: En.
Luulen, että haastatteluvastaukset: ”lenkkeily, mätsäri ja e” sulattivat lopulta tuomarin sydämen. Jos kisaäijä on kuin äskettäin uuteen kotiin muuttanut pentu, ei siinä muuta mahdollisuutta jää kuin tehdä sen olo turvalliseksi. Sen oli annettava voittaa. Muuten sen punoitus ja katsekontaktin välttely eivät koskaan lopu. Sen verran on tuomarinkin kannettava vastuuta, että perheen ei tarvitse taluttaa kotiin koiran lisäksi äijää.
Kysyin parit mätsärit käyneeltä alakoululaistyttäreltäni, että oliko siinä isän kisassa jotakin erikoista? Hän tajusi, että nyt on loppukesän jäätelöt vaakalaudalla ja totesi sitten diplomaattisesti, että ei siinä muuta kummalista ollut kuin että kaikki olivat miehiä.
Kummallisuuksista piittaamatta kehä oli silti haluttu täyteen äijiä. Todennäköisin syin epäilen, että äijähandlerin järjestämiseen liittyy taka-ajatus: On se vaan niin koomista kun äijä yrittää.
Vaimoni usutti minua harjoittelemaan ennen kisaa. En suostunut. Tosi asiassa harjoittelin joka päivä salaa, aina niillä metsälenkeillä, joista tuomarillekin lyhyesti kerroin. Leikkimielinen äijähandler oli otettava tosissaan. Jokainen äijä tietää, että leikkimielistä kisaa ei ole. ”Seiso”, hoin koiralle ja työnsin namua suuhun. Toinen mitä harjoittelin, oli se, etteivät appelsiinit kasvaisi kainaloihini, kun esitän. Ohuthartiaisuus pysyi hyvin kasassa metsän siimeksessä, mutta kisassa paketti hajosi. Karu totuus paljastui kaikista valokuvista: Yllättävän jäykkä ja kuin lentoon lähdössä. On kai silti luonnollista, että uros jäykistelee, jos narttu sitä arvioi?
Silti ne tuomarille mainostamani metsälenkit göötin kanssa ovat parhaita. Niitä ei voi sivuuttaa – olivat ne pikkutyttömäistä tai eivät. Göötti odottaa, jos olen liian hidas. Se ottaa kiinni, jos menen liian nopeasti. Jos olisimme joutuneet dopingtestiin, olisimme kärähtäneet mustikoista, metsämansikoista ja vadelmista.
Äijähandler oli ensimmäinen kisani ja heti voitokas sellainen. Kunnianhetkellä tavataan muistaa tukijoukkoja, niin nytkin. Tukea tarvittiin vielä vihoviimeisellä hetkelläkin, kun voittokassi piti ottaa haltuun. Ilman vaimoa sekin olisi jäänyt tekemättä. Ellei hän olisi tarjonnut verbaalista tiedusteluapuaan, palkintokassi nököttäisi edelleenkin vinttikoiraradan reunalla.
Kiitän perhettä jatkuvasta kisasta muistuttamisesta, kasvattajaa kestämisestä ja tuomaria huumorintajusta. Se, mitä jäin kaipaamaan, on kirjallinen arvostelulomake. Olisi oikeasti kiva tietää mikä siinä nyt NIIN hauskaa oli.
Ankarasti mietin kisaurani jatkoa, pitäisikö se lopettaa nyt kun olen huipulla? Muu kuin punainen ruusuke ei kuitenkaan tuntuisi enää miltään. On myönnettävä, että CV:ssä Länsigöötanmaanpystykorvien äijähandalauksen Suomen mestaruus ei näytä ollenkaan hassummalta. Oli se sitä oikeasti tai ei, niin sellaisena sen markkinoin.
Enemmän kuin äijä, taidan kuitenkin olla marjanpoimija – Sissin, Wäliharjun Foxy Femalen kanssa. Toisaalta olisi kiva olla oikea äijähandler eikä vain sen hallitseva mestari.
Kiitos, että sain sanoa!
Juttu on alunperin julkaistu Göötti 3/2015 -lehdessä.