Jari Mönkkönen ja entinen oma työvuoro. Kuvassa vasemmalta oikealle: ylipalomies Martti Nokelainen, vs. paloesimies Antti Noukkala, palomies Jarmo Kankkunen, ensihoitaja Reetta Rissanen ja ensihoitaja Mika Länsisola.
Jari Mönkkösen elämä meni uusiksi, kun hän halvaantui vuosi sitten kaulasta alaspäin. Toivoa antavat työkaverit ja ajatus siitä, että hän pääsisi perheensä luokse.
Tuusulan paloasema oli paikka, jossa MM-tason telinevoimistelija, paloesimies Jari Mönkkönen työskenteli vielä vuosi sitten.
”Se oli maailman paras duuni”, Mönkkönen sanoo.
Hän istuu entisessä työhuoneessaan, pyörätuolissa. Puhuu hiljaisella äänellä, harkiten, heittää väliin kuivaa huumoria. Ulkona helottaa aurinko, on alkukesä. Aseman keittiöstä kuuluu työkaverien nauru.
Entinen huippu-urheilija tuntee jäsenissään puutuneisuutta ja jalkapohjien tärinää. Siinä se. Kädet ja jalat eivät liiku.
Mönkkönen on neliraajahalvaantunut. Onnettomuus tapahtui vuosi sitten heinäkuussa, kun hän treenasi kaverinsa kanssa telinevoimistelua. Liike oli kaksoisvoltti taaksepäin, vaikea, keskittymistä vaativa, mutta helposti Mönkkösen tehtävissä. Alastulo meni pieleen, ja hän rysähti niskoilleen. Kuului rusahdus. Hän tiesi heti, mitä oli tapahtunut.
Tuon hetken jälkeen Mönkkösen elämä on kulunut ensin Töölön sairaalan teho-osastolla, sen jälkeen kuntoutuskeskus Validiassa.
”Tietyllä tasolla tiedostin riskit tekemisissäni. Monesti se on niin, että sitä saa, mitä tilaa”, hän sanoo hiljaa.
Huippu-urheilijan ja palomiehen luonteenlaatu näkyy siinä, kuinka hän käsittelee onnettomuutta.
”Kyllä mä tästä selviän. Ei mulla ole mitään ongelmaa. Se on ollut kovempi järkytys läheisille kuin minulle.”
Silti Mönkkönen on miettinyt tapahtunutta, paljon. Volttia, tilannetta, mikä meni vikaan, mitä olisi voinut tehdä toisin.
”On siinä kurja vivahde, jos sitä alkaa miettiä. Sitä kysyy, että miksi. Miksi tein sen, ja miksi kävi näin. Yritän ajatella kaikkea muuta. Työntekoa, mitä pystyn tekemään, ehkä opiskelua. Pelastusopistolta tuli yksi opettaja kysymään, tulisinko luennoimaan nuorille palomiehille. Se kuulosti tosi hyvältä, mutta Kuopio on niin kaukana. Ehkä myöhemmin.”
Työkaverit auttavat kaikessa
Onnettomuus tapahtui juuri, kun Mönkkönen oli suunnitellut uusia asioita elämäänsä.
”Pääsin elämän alkuun kiinni, nämä hommat alkoivat luistaa. Suunnittelin lisäopintoja, kaikki loppui kesken.”
Nyt hän on Tuusulan asemalla tapaamassa työkavereitaan. Liikkuminen paikasta toiseen sujuu pääosin invataksilla, mutta sekin on vaikeaa, sillä vartaloa tukevat keskivartalolihakset ovat surkastuneet.
Vaikeaa elämäntilannetta ei kuitenkaan täällä juuri surkutella. Mönkköstä kierrätetään asemalla, esitellään hänelle tulevan uuden aseman pohjapiirustuksia. Harjakaisiin hän on jo saanut kutsun. Kahviossa on naurettu katetrille, jota pitkin Mönkkönen joi kahvia, kun pilliä ei sattunut löytymään.
Hänellä on ikävä työtään ja työkavereitaan.
”Meillä oli ihan hemmetin hauskaa. Treenattiinkin yhdessä vapaa-aikana.”
Mönkkönen työskenteli pelastusalalla yhteensä 12 vuotta. Kuusi vuotta pelastajana, kuusi paloesimiehenä. Viimeiset neljä vuotta hän toimi Tuusulassa paloesimiehenä.
Hän hakeutui alalle kilpauransa loppupuolella, 32-vuotiaana. Kipinä työhön syntyi harjoittelusta Keski-Suomen pelastuslaitoksella.
”Se oli luontevaa minulle. Tykkään vaihtelusta. Palomiehen työssä saa tehdä ulkona ja tiimissä. Siinä joutuu monesti miettimään, millä tekniikalla tai taktiikalla lähdetään ratkomaan ongelmia. Tykkäsin siitä tosi paljon.”
Ystävät pelastuslaitoksella ovat seisseet tiukasti Mönkkösen tukena onnettomuuden jälkeen. Tiivistä yhteyttä on pidetty siitä saakka, kun hän joutui teho-osastolle. Nytkin luvassa on yhteinen käynti stand up -keikalla. Aseman kaverit ovat vaihtaneet renkaat Mönkkösen vaimon autoon ja tehneet perheen pihatöitä. Kotona oli metrin levyinen koivu, joka piti kaataa, koska se oli osittain katon päällä.
”Kun tulin käymään kotona, puu oli kadonnut ja halot pinossa rappusten alla.”
Hän on kiitollinen sekä kavereilleen että pelastuslaitokselle. Myös talon johto on tukenut häntä alusta saakka.
”Pelastuslaitoksella on kovimmat karjut mitä löytyy. Sen huomaa, että he välittävät minusta. Pekka Vänskäkin kävi katsomassa.”
Remontti viipyy
Koti, perhe. Pääsy takaisin kotiin, perheen luokse on Mönkkösen suurin toive, ajatus, joka auttaa häntä eteenpäin. Nyt hän asuu palvelutalossa. Perheensä luona hän on käynyt vuoden aikana vain kolme kertaa.
”Perhe tietysti odottaa, että asuisin heidän kanssaan. Se on melkoisen työn takana.”
Rintamamiestalo Pohjois-Helsingissä vaatisi 150 000 euron remontin, jotta Mönkkönen voisi asua siellä.
”Ei siellä vieläkään mikään ole alkanut.”
Talon kunnostus on ollut työn alla pitkään, valmista piti tulla jo viime keväänä. Vuoden aikana mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut. Kaikki on hautautunut kaupungin byrokratiaan.
”Ei ole järjestelmää tai resursseja, että kukaan veisi asiaa järjestelmällisesti ja määrätietoisesti eteenpäin. Asiat ovat pöydillä, mutta kukaan ei kerää mistään tietoa jos ei kysy. Kun ei osaa kysyä oikeaa asiaa, menee aikaa. Alkukin oli ihme sohlausta. Tuli sairauslomia, vaihdettiin insinööriä. Alkoi tuntua, että koko homma oli pelkkää väsyttämistä.”
Ennen kaikkea Mönkkönen tarvitsisi taloonsa paikan, jossa pystyy peseytymään ja nukkumaan niin, että hoitaja tekee töitään vierellä. Ystävät Keski-Uudenmaan pelastuslaitoksella ovat aloittaneet keräyksen, jotta remonttiin tarvittavat varat saataisiin kasaan.
Mönkkönen haluaisi olla perheensä luona, kasvattamassa lapsiaan, auttamassa Sanna-vaimoa. Se on ollut vaikeinta uudessa tilanteessa. Tiedostaminen, kuinka paljon läheiset surevat, ja kuinka pitäisi olla heidän luonaan, elämässä heidän arkeaan. Tai sen tiedostaminen, ettei pysty enää halaamaan omia lapsiaan, eikä tunne heidän halaustaan.
”Koirakin on ihan ihmeissään, kun en enää taputa sitä.”
Perheeseen kuuluu kolme lasta, 8-vuotias tyttö, 10-vuotias poika ja 14-vuotias tyttö.
”Keskimmäiselle tämä on kova pala. Se vähän rauhoitti tilannetta, kun hän näki, että isä elää. Sanna-vaimollekin tämä on ollut iso juttu. Kyllä hänkin selviää siitä. Täytyy vain opetella uusia asioita. Oppia elämään.”
Hyvät hetket liittyvät aina kotona käymiseen. Varsinkin silloin on mukavaa, kun lasten kanssa pystyy tekemään jotakin, mistä he pitävät.
”On laskettu matikkaa ja käyty leffassa, olen neuvonut miten käytetään työkaluja. Sannan isä on ollut tosi paljon pojan tukena, vähän kuin varaisä. Se on tehnyt tosi hyvää. Lapsilla jatkuu sama elämä. Käyvät treeneissä ja koulussa. Kyllä ne välillä ilmoittavat, että ikävä iskää.”
Ennen loukkaantumista Mönkkösellä oli oma liikunta- ja mediapalveluyritys, ja tulevaisuudessa hän haluaisi jatkaa valmentamista. Hän on valmentanutkin jo kolmen hengen voimisteluryhmää, tosin enemmän mentorina.
Kaikesta huolimatta Mönkkönen ei tunne katkeruutta.
”En osaa ajatella sitä niin. Täytyy vain mennä sillä, mitä tässä on tällä hetkellä. Asialle ei voi mitään, joten sitä on turha miettiä. Mietin enemmän tulevaisuutta ja sitä, mitä kaikkea voisin tehdä. En ole sen luonteinen, että jäisin katkeroituneena kaipailemaan sitä, mitä en saa.”
Teksti ja kuva: Kaisu Puranen
