Ensihoitaja avaa jääkaapin oven. Työpari on vastaa yleensä kimppaeväistä. Ambulanssin nimikkohyllyltä hyppäävät silmille idut, fermentoidut valkosipulit ja korealaiset hapatetut kasvikset.
”Mitä helvettiä?”, ensihoitaja kimpaantuu.
”Onko joku syönyt eväät vai mistä on kyse?”, palomies tiedustelee.
Paikalle tarvitaan työpari, asia koskee häntä. Vihaisen oloinen ja suhteellisen vaativa ääni kajahtaa aseman kuulutusjärjestelmää pitkin. Kaivattu ensihoitaja saapuu paikalle. Hänen työparinsa on ehtinyt kehittää kasvoilleen jo väkevän punan.
”Mitä nyt?” paikalle pyydetty ensihoitaja kysäisee.
”Tän mäkin haluun kuulla”, sivusta seuraava palomies toteaa.
”Miksi ambulanssin hylly on pakattu näin täyteen rehuja, tonne jos työntäs väliin pekonipaketin, niin sekin muuttus vihreeks”, ensihoitaja vaahtoaa.
”Syön lihaa vain kerran kuussa, tänään on salaattipäivä. Siitä riittää sullekin.”
Puna työparin kasvoilla vahvenee. Hän kaivaa puhisten kännykkänsä povaristaan ja alkaa pyyhkiä vimmatusti sen näyttöä. Hän on osannut varautua konfliktiin jo ajat sitten.
”Katso nyt. Tää Whats app -keskustelu on käyty kolme kuukautta sitten.”
Puhelimen näytöllä lukee toisessa kuplassa, että: ”tuuraan sun työparia 23.2. syödäänhän silloin lihaa?” Siihen kollega on vastannut: ”Sopii, pidän silloin lihapäivän.”
”Tää on mulle tärkee juttu. En mä jaksa keikoilla pelkällä rehulla. Eikä se sullekaan hyvää tee patsastella ilman protetiinia”, järkyttävän löydön jääkaapista tehnyt ensihoitaja perustelee. Puna on jo vähän laskenut.
”Älä huolehdi, mä oon kyllä suunnitellu proteiinin saannin. Mä en yhtään muistanut, että tulet tuuraamaan. Mitä jos säkin kokeilisit kasvisruokaa, kyllä sillä pärjää kovaakin duunia tekevät.”
”En kokeile. Enkä usko. Salaa käyvät vegaanit lihapadoilla. Se on ihan varma.”
”Mä oon kyllä suunnitellu meille aika jännän kasviskattauksen.”
”Ja mä oon katellu tota naapurikuppilan schnitzelnoutopöytäkattausta. Suunnittelin jo kotona, että syön ainakin viisi schnitzeliä. Sitä paitsi tää lihapäivä oli sovittu”, ensihoitaja painottaa.
”Naapurikuppilan schnizelit on törkeen hyviä, just rapeiks paistetut pinnat mutta kyllä hapatettu kiinankaali on tietty hyvä vaihtoehto?” sivusta seuraava palomies sanoo tietynlainen tarkoituksenhakuisuus kasvoillaan.
Lihadieettiin fakkiintuneen ensihoitajan kasvoille nousee puna uudelleen, siinä on jo pikkuisen epätoivoakin.
”Tää oli sovittu jo kolme kuukautta sitten. Lupaan syödä reippaasti viisi schnizeliä”, hän uhoaa ja joutuu jo nuolaisemaan suupieliään. Silmäkulmaankin kirpoaa helmi.
”Sillä ehdolla, että syödään iltaruoaksi salaattia”, kollega kokeilee.
”En mä voi tohon lähtee, se on vastoin mun vakaumusta.”
”No mikä se on?”
”Karjalainen uskonto. Lautasella tulee olla aina karjaa.”
”Kokeilisit nyt kimchiä”, palomies vedättää.
Ensihoitaja mulkaisee palomiestä. Silmistä on havaittavissa kiilto, jota näyttelee jo verensokerin niukkuuskin.
Virve alkaa soida. Aarne-tehtävä.
”Siinä on ruokapukareille ratkaisu: Kumpikaan ei syö”, palomies päättää.
Teksti Marko Partanen
Piirros Mika Latvanen
