Ensihoitaja Teemu Haapaniemi pohtii ensihoitomaailman tilannetta. Säästöt näkyvät siinä väistämättä.
Suomalainen terveydenhuolto elää kovassa murroksessa. Sakset käyvät, jotta siitä saataisiin huokeampaan muottiin paremmin istuva kokonaisuus. Ensihoitokaan ei säästy murrokselta eikä saksilta. Miltä asiat näyttävät, kun niitä katsotaan ambulanssin tuulilasin läpi, ensihoitaja Teemu Haapaniemi?
Meneillään oleva aika tuo ensihoitajana työskentelevän Teemu Haapaniemen mieleen lähinnä kysymysmerkkejä.
”Se, mitä koko alalla nyt tapahtuu, ei varmasti ole vapaaehtoista eikä kenenkään mielestä toivottu tilanne. On kuitenkin valtavan suuret voimat, jotka vaikuttavat alan kehitykseen.”
Myös Haapaniemen työpaikalla (HUS) on yhteistoimintaneuvottelut käynnissä, jotka koskettavat koko henkilöstöä.
”Vaikka kysymys on tietysti tietyllä tapaa myös omasta tulevaisuudestani, ja olen huolissani alan yleisestä kehityksestä, en pelkää työttömyyttä tai merkittäviä henkilökohtaisia muutoksia. Muutosten tullessakin ajattelisin, että jossain päin terveydenhuoltoalaa on varmasti tekijöille työtä. Ensihoidosta en kuitenkaan haluaisi vaihtaa pois”, Haapaniemi sanoo.
Hän arvelee, että moni saattaa joutua punnitsemaan työn mielekkyyttä, jos työt ensihoidossa loppuisivat.
Johonkin se raha valuu
Kun yhteistoimintaneuvotteluita käydään, on selvää, että kyse on rahasta. Sitä on niukalti jaettavaksi, oikeastaan sitä pitää säästää. Haapaniemen mukaan on hankala kehittää uusia juttuja, jos kehittämisen kriteerinä on, että se ei saa maksaa mitään. ”Johonkin se raha kuitenkin valuu, mutta koska en ole finanssipoliitikko, en arvioi kovin syvälti, meneekö se oikeaan paikkaan. Terveydenhuollon suorittavan portaan näkökulmasta ehkä ei”, Haapaniemi sanoo.
Enemmän subakuuttiin suuntaan
”Ensihoito siirtyy yhä enemmän akuutista työstä subakuutin suuntaan. Potilasmassa itsessään aiheuttaa muutoksen, se on minusta kylmä tosiasia. En silti usko, että lähitulevaisuudessa perustyö ensihoidossa välttämättä tästä kovin paljon muuttuu, vaikka trendi on tietyn suuntainen.”
Haapaniemen mukaan moni hätätilapotilaita tuottava juurisyy on tänä päivänä niin hyvin hoidettu, että ensihoitajan laissa määritelty akuuttityö on jo jonkin aikaa ollut vähenevässä roolissa.
Subakuutti työnkuva ei Haapaniemeä hetkauta, vaikka hän myöntääkin, että hätätilapotilaan hoitamisessa onnistuminen tuo erityistä iloa ja on palkitsevaa.
”En valehtele itselleni, ettenkö tekisi tätä työtä niiden kiireellisempien tehtävien vuoksi. Kuitenkin vaikka joka keikalla ei elvytä, niin se ei silti tarkoita, ettemmekö tekisi merkityksellisiä asioita potilaan hyväksi. Olemme ensihoidon lisäksi terveydenhuollon ammattilaisia.”
Katse eteenpäin
Ne muutokset, jotka ovat tullakseen, ovat pakon sanelemia. Haapaniemi ei usko, että vääjäämätöntä vastaan pullikoimalla voitaisiin muuttaa tilannetta.
”Alalle tarvitaan varmasti tietynlaista realismia. Resursointi aiheuttaa tiettyjä ongelmia, mutta minusta ei kannata jäädä vatvomaan sitä, että rahaa ei ole. Katseen pitää olla eteenpäin samalla, kun tuodaan esiin riittävän resursoinnin tarvetta. Tällä rahalla tulee tällaista tulosta, ja muistetaan ylläpitää työn iloa ja ammattiylpeyttä.”
Urapolkuja, kiitos
Haapaniemi on seurannut, kuinka monilla alueilla on perustettu yhden hengen yksiköitä ja tilannekeskuksia, jotka tekevät hoidon tarpeen arviointia puhelimella ja muita tavallisesta ensihoidosta versovia palveluja. Niiden on todettu olevan hyödyllisiä ja kustannustehokkaitakin. Nämä palvelut voisivat hyvinkin olla osittainen ratkaisu Haapaniemen pitkäaikaiseen toiveeseen, jonka mukaan ensihoitajille tulisi olla tarjolla enemmän yksilöllisiä urapolkuja.
Tällä hetkellä sellaisia ovat hoito- tai perustason yksikkö, kenttäjohtoyksikkö sekä joillakin alueilla yhden hengen yksiköt ja lääkäriyksiköt. Valtaosa ensihoitajista työllistyy kuitenkin perus- tai hoitotason ambulanssiin.
”Olisiko mahdollista, että ensihoitaja saisikin oman kiinnostuksensa mukaisesti hakeutua johonkin tiettyyn yksikköön, vastuualueeseen tai rooliin? Hän hankkisi koulutuksen, saisi resurssin ja mahdollinen lisääntynyt työn vaativuus huomioitaisiin palkassa.”
Haapaniemi ei usko, että vapaaehtoisesti oman työn ohella tehtävät lisätyöt kantavat kovin pitkälle.
”Niillä, jotka haluavat edetä urallaan vaikkapa kenttäjohtajaksi tai lääkäriyksikön hoitajan tehtävään tulisi olla siihen polku, mille jo hakeutuessaan on tiedossa, mitä polulla eteneminen vaatii, jolloin päämäärä ja reitti sinne on tiedossa.”
On myös ihmisiä, jotka haluavat ajaa ambulanssilla ensihoitokeikkoja ja tehdä perustyötä sekä niitä, jotka vaikkapa ikääntyessään eivät enää jaksa öitä. Siksi Haapaniemen toivelistan kärkipaikalla lukee: Monipuolisempia ja yksilöllisiä urapolkuja.
Toki listalla on myös, että resurssit tulisi saada kuntoon, mutta Haapaniemi tietää, että niistä asioista kannattaa puhuva vähän myöhemmin.
Tyytyväinen työhönsä
Haapaniemi on tyytyväinen tämänhetkiseen työhönsä.
”Koen, että paitsi meidän työpaikalla yleensä, myös Järvenpään yksikössä on hyvä pössis. Myös pelastuksen yksiköiden kanssa on helppo ja hauska tehdä töitä. Homma toimii, vaikka ollaan eri organisaatioissa. Mitään jännitteitä päivittäistyössä ja keikoilla ei ole. Oikeastaan koko sinivilkkuorganisaation kanssa on hyvä tehdä töitä. Se auttaa henkisesti ja antaa voimia.”
Teksti ja kuva Marko Partanen
Lue tästä ensihoitaja Kaisa Viitalan haastattelu.
