Sampsa Lintunen toimii Lupa- ja valvontavirastossa pelastustoimen valvonnan ryhmäpäällikkönä.
Toimintavalmiuden suunnitteluohjeen valmisteluvaiheessa käytiin keskustelua siitä, mikä pelastustoiminnan palvelussa on tärkeintä. Voittavaksi näkemykseksi jäi pelastusalan nopean avun turvaaminen kansalaiselle kaikkialla Suomessa. Tämän seurauksena ensimmäisen yksikön suorituskykyvaatimuksia kiristettiin. Vastapainona pelastusryhmän toimintavalmiusvaatimuksia löysättiin eikä jokaista riskiruutua tarvitse enää tavoittaa määräajassa.
Pelastustoiminnan järjestelmä on perustunut kaupunkialueilla päätoimisiin paloasemiin, joissa on vähintään ryhmän verran pelastajia minuutin lähtövalmiudessa. Kaupungeissa toimii myös sopimuspalokuntia, joille on annettu enimmäkseen tukitehtäviä. Pienemmissä kuntataajamissa hälytystoiminta on rakentunut pääasiassa VPK:n tai sivutoimisen palokunnan varaan.
artikkeli jatkuu
Päätoimisten palokuntien muutostarve kohdistuu kaupungin reuna-alueilla olevien ensimmäisen vasteen toimintavalmiuspuutteiden korjaamiseen. Puutteet ovat pääosin seurausta paloasemien huonosta sijainnista tai kaupunkien laajentumisesta. Painetta on nykyistä pienempien asemien perustamiseen, kun uuden ison paloasemakiinteistön ja pelastusryhmän edellyttämän henkilöstön investointi on hankala saada läpi hyvinvointialueiden tiukassa taloustilanteessa.
Harvaan asuttujen alueiden palokuntien keikalle lähtökyky on laskevassa trendissä, kun väki vähenee ja töissä käydään asuinpaikkakunnan ulkopuolella. Kaupunkialueiden VPK:t sen sijaan voivat suhteellisen hyvin. Toimintaan on tulijoita, mutta ongelmana on keikanpuute, joka on korostunut hälytysvasteiden karsimisen seurauksena.
”Merkit viittaavat vahvasti siihen, että pelastustoiminnan lähipalvelun turvaaminen edellyttää uusia ratkaisuja. Kun pienempien taajamien valmiutta ei saada turvattua sopimushenkilöstöllä, päätoimista henkilöstöä tarvitaan varmistamaan ensimmäisen vasteen liikkeelle saanti.”
Merkit viittaavat vahvasti siihen, että pelastustoiminnan lähipalvelun turvaaminen edellyttää uusia ratkaisuja. Kun pienempien taajamien valmiutta ei saada turvattua sopimushenkilöstöllä, päätoimista henkilöstöä tarvitaan varmistamaan ensimmäisen vasteen liikkeelle saanti. Jos kaupunkialueiden valmius puolestaan hajautetaan pieniin yksiköihin, niin erityiskaluston kuljettaminen ja pelastusryhmän täydentäminen pitää myös saada hoidettua. Tässä voisi olla kaupunkien sopimuspalokunnille motivoiva tehtävä.
Tulevaisuudessa siintääkin visio, jossa päätoiminen henkilöstö ja sopimushenkilöstö muodostavat nykyistä useammin yhdessä pelastusryhmän. Riippumatta siitä, ollaanko kaupungissa vai syrjäkylillä. Uudet toimintatavat vaativat ison muutoksen myös asenteissa ja siksi niiden suunnitteluun tulisi ottaa pelastusalan ammattiliitot mukaan. Muuten voi mennä riitelyksi.
Lintusperspektiivistä-kolumni on julkaistu myös Pelastustiedossa 3/2026.
