Mira Leinonen työskentelee pelastusylitarkastajana Etelä-Suomen aluehallintovirastossa, nyt virkavapaalla. Sähköposti: mirafoni112@gmail.com
Osaamisenhallintaa on pelastustoimessa käsitelty enenevissä määrin viime vuosien aikana. On tehty kartoituksia ja kouluttauduttu. Jo vuosien ajan miehistötasolle on asetettu vaatimukset, mitä tulee tehdä ja suorittaa, mikäli haluaa toimia pelastussukellustehtävissä, työskennellä korkealla tai ensivasteessa, ensihoidosta puhumattakaan. Järjestetään vuosittain savu-, kemikaali- ja vesisukellusharjoituksia, jotka on suoritettava tai sitten niistä tehtävistä yksinkertaisesti liputetaan henkilö pihalle. Pelastuslaitoksen mieltymykset toki vaikuttavat myös millaisia harjoitukset ovat; toiset ovat enemmän ja vähemmän kynällä ja koska merkinnät tarvitaan, toiset puolestaan pitävät erinomaisen hyviä ja tavoitteellisia miehistön harjoituksia.
Virkatöissäni olen kiertänyt erilaisia pelastuslaitosten järjestämiä harjoituksia ja olen kiinnittänyt vuosien varrella erääseen seikkaan huomiota: monellako pelastuslaitoksella on pelastustoimintaan, siis operatiiviseen toimintaan, osallistuvan päällystön osalta järjestetty harjoituksia, jotka ovat säännöllisiä (vähintään vuosittain) ja tavoitteellisia? Näiden lisäksi sellaisia, että ne koskevat kaikkia tässä tehtävässä toimivia henkilöitä. Usein harjoitukset koskevat tuoreita viranhaltijoita, jotka ovat juuri valmistuneet. Heidän taidoistaan tunnutaan olevan enemmän huolissaan, vaikka heillä on tuoreimmat opit Pelastusopistosta. Vai onko niin, että juuri nämä tuoreimmat tapaukset antavat harjoituksessa laitoksen toiminnasta särmikkään kuvan, kun virheitä ei tehdä, vaan kaikki on suurta toimintanäytöstä? Harjoitus olisi paras mahdollinen paikka tehdä virheitä.
Liian usein pelastuslaitosten pitämät onnettomuusharjoitukset, joihin olen osallistunut, ovat olleet enemmänkin suurta näytöstä, jossa näyttelijät tietävät etukäteen toiminnan kulun ja vuorosanansa. Loppupalautteenkin näistä harjoituksista voi usein kirjoittaa etukäteen: ”kaikki meni muuten hyvin, mutta viestiliikenteessä oli petrattavaa”. Mielestäni tällaiset harjoitukset ovat enemmänkin positiivisen ja luotettavan kuvan antamista ulospäin muille toimijoille, mutta ei sinällään harjoita aidosti omaa porukkaamme. Operatiivinen päällystö tarvitsee aitoja, suunnitelmallisia ja säännöllisiä harjoituksia, joista saadaan heidän toimintaansa ohjaavaa palautetta.
Maamme 22 pelastuslaitoksesta harvalla on sellainen tilanne, että keikkaa olisi niin paljon, ettei edes ehdi harjoitella. Miten muuten saisimme tietoomme, missä aidosti pelastustoiminnan johtaminen maassamme makaa ja millaista koulutustarvetta meillä mahdollisesti on? Pelastussukellustehtävät ovat vaativia ja tarve niiden harjoittelulle on ilmeinen, mutta yhtä lailla vaativaa on pelastustoiminnan johtaminenkin. Milloin siis harjoitusvaatimuksia aletaan asettaa myös päällystötason harjoituksille vai eikö korppi toista korppia noki?
Mira Leinonen
