Mira Leinonen työskentelee pelastusylitarkastajana Etelä-Suomen aluehallintovirastossa.
Onnettomuuksia tapahtuu, pelastustoiminta suoritetaan takellellen. Ostetaan taloon uutta erityiskalustoa, kukaan ei muista, milloin määräaikaistarkastukset ovat tehty. Suoritetaan palotarkastuksia, eritasoisia pöytäkirjoja laaditaan. Yhteisenä nimittäjänä näihin on laatu. Miten kehitämme pelastustoimen laatua?
Tällä hetkellä tilanne laadun kehittämisen suhteen on melko karu. Pelastustoiminnan osalta pieniä kehittämisen askeleita on joillakin paikkakunnilla otettu, kun keikkojen jälkeen käydään pikaisesti läpi palaute, kuinka toimimme nyt ja kuinka voisimme toimia jatkossa paremmin. Suhtautuminen näihin tilaisuuksiin on vielä varauksellista, sillä osa henkilöstöstä pitää läpikäyntitilaisuuksia julkisena ruoskintana.
Suuronnettomuuksissa puolestaan huokaistaan helpotuksesta, jos vaikkapa Onnettomuustutkintakeskus ei kiinnitä huomiota pelastustoimintaan tai suositukset eivät koske pelastustointa. Onnettomuuksista oppimisesta on Suomen Palopäällystöliitto ansiokkaasti perustanut hankkeen, mutta esimerkiksi Turvallisuusmessuilla se kiinnosti osallistujia niin paljon, että luento jouduttiin perumaan, kun osallistujia oli yksi. Onneksi hanke jatkuu edelleen, joten toivoa sen kantamista hedelmistä on vielä.
Kalusto on pelastustoimessa yksi suurista menoeristä. Pelastuslaitoksilla on jonkin verran vielä kalustonhoitajia, mutta määrä on vähenemässä ja vastuita keskitetään entistä enemmän koko henkilöstölle. Kun vastuu kunnossapidosta pirstaloituu, pirstaloituu samalla myös tieto ja mitään keskitettyä kalustonhuollon käsikirjaa en ole vielä saanut käsiini. Tämä ajaa siihen, että kalustonkierto perustuu havaintoihin vanhentuneista tarvikkeista ja välineistä eikä järjestelmälliseen kaluston kunnossapitoon.
Sopimuspalokunnat ovat pelastustoimen osalta keskeisessä roolissa. Pelastuslaitos ja sopimuspalokunta solmivat keskenään erilaisten palveluiden tuottamisesta palokuntasopimuksen, mutta miten sopijaosapuolet valvovat sopimuksen noudattamista ja miten toimintaa kehitetään, jos puolin ja toisin sopimuksienvastaisia asioita havaitaan? Sopimuspalokuntatoiminnassa yksi paljon toisteltu mantra on vaikeus saada rekrytoitua uutta henkilöstöä ja varmistettua, että aina hälytyksen tullessa pelastusryhmä lähtee liikkeelle. Onko kuitenkaan milloinkaan purettu ongelmaa paloihin ja selvitetty vaikkapa henkilö henkilöltä ja keikka keikalta, missä haasteet piilevät?
Onnettomuuksien ehkäisyn suhteen määrä on usein se mittari, jota tällä sektorilla mitataan – kuinka paljon tarkastuksia on tehty, mikä on tänä vuonna palotarkastusprosentti? Tällä osa-alueella olisi erittäin suuri potentiaali saada esiin erästä erittäin arvokasta ainetta, nimittäin viranhaltijan hikeä, sillä varma keino saada kylmä hiki riskienhallintapäällikön otsalle on pyytää sattumanvaraisesti sata palotarkastuspöytäkirjaa ja tarkastella niihin kirjattuja asioita, annettuja korjaustoimenpiteitä ja tarkastaa vaikkapa hallintolain noudattaminen.
Jotta laatua voidaan kehittää, tulisi tietää, mitä kehittää ja millä sitä laatua mitataan. Laadun kehittämisessä henkilöstön mukaan ottaminen ja vastuuttaminen ovat avainasemassa. Meillä ilmeisesti riittävänä mittarina pidetään, että palomies on vuosi toisensa jälkeen arvostetuin ammatti. Riittääkö se kertomaan koko pelastustoimen laadusta?
Mira Leinonen
mirafoni112@gmail.com
