Mira Leinonen työskentelee pelastusylitarkastajana Etelä-Suomen aluehallintovirastossa. mirafoni112@gmail.com
Pelastajapula on ollut tovin puheenaiheena. Lukuina on puhuttu tuhannen pelastajan vajeesta, mikä on aiheutunut esimerkiksi varallaoloon liittyvistä muutoksista ja toimintavalmiuteen liittyvien epäkohtien korjaamisesta. Lähivuosien voimakas eläköityminen alallamme ei ole noussut yhtä lailla tuon rinnalla lukuun mukaan: eläköityviä pelastajia on vuoteen 2030 mennessä 1500 henkilöä. Se on merkittävästi enemmän kuin tahti, mihin on totuttu.
Harva pelastaja kuitenkaan eläköityy vanhuuseläkkeelle nykyään täysin pelastussukelluskelpoisena. Tätä ilmiötä nuo aiemmat luvut eivät huomioi. Monelle paloasemalle onkin syntynyt perinne, jossa täysin pelastussukelluskelpoisena eläköityvän henkilön sammutusvarusteet jäädytetään paloaseman katonrajaan – kyse on niin harvinaisesta tapahtumasta. Suurimmalla osalla uran loppupuoli sisältää terveyshuolia ja muutoksia työtehtävissä. Pelätään hakeutua lääkäriin jopa säännöllisille terveystarkastuksille, koska pelätään sitä, mitä sieltä selviää. Työvuoron aikana murehditaan, että ollaan taakkana työkavereille, kun työtehtäviä joudutaan muuttamaan muuttuneen toimintakyvyn takia. Palautuminen ottaa aikaa enemmän kuin nuorempana. Moni pyörähtääkin sairaseläkkeen kautta eläkkeelle. Pelastusala killuu valtakunnallisten sairaseläketilastojen kärkipäässä. On paljon inhimillistä kärsimystä, josta ei puhuta.
Työurasuunnittelun ja ylipäätänsä johtamisen tulisi mennä henkilötasolle, ja jokainen työntekijä tulisi kohdata yksilönä.
Usein sanotaan, että koulutusuudistushanke ratkaisee tämänkin urapolkuihin liittyvän huolen. Näin se voi tehdä pitkällä tähtäimellä, mutta tähän eläköitymistahtiin ei koulutusuudistuksenkaan hampaat pure, eikä yksittäinen toimi voi näin monimutkaista ilmiötä ratkaistakaan. Työurasuunnittelun ja ylipäätänsä johtamisen tulisi mennä henkilötasolle, ja jokainen työntekijä tulisi kohdata yksilönä. Liian monta kertaa olen kentällä törmännyt uran loppupuolella oleviin palomiehiin päivystävän palomestarin kuljettajana, johtokeskuksessa työskentelemässä tai turvallisuuskouluttajana. Pienen haastattelun jälkeen on hyvin usein käynyt ilmi, että opistotason koulutuksen jälkeen uusiin tehtäviin ei ole koulutettu tai annettu edes perehdytystä – ihme ei siis ole, jos tällaista tehtävää ei koeta mielekkääksi. Huomion tulisi kiinnittyä ennaltaehkäisevässä mielessä jo noin 40-vuotiaisiin: tuossa iässä fyysinen toimintakyky alkaa heikentyä. Työurasuunnittelu on syytä käynnistää henkilötasolla jo pelastajakurssilta valmistumisen myötä.
On myös hyvin todennäköistä pelastajapulan ja eläköitymisen takia, että tulevaisuudessa joudumme entistä voimakkaammin pelastusalalla kehittämään edelleen sammutustaktiikoita, määrittelemään vaatimuksia ja tehtäviä uusiksi sekä kehittämään työvälineitä, jotta pystymme edelleen turvallisesti työskentelemään kaikissa tilanteissa. Alalla tulee myös osata irrottautua ajatuksesta, että fyysinen toimintakyky on ainoa asia, mitä pelastaja voi tarjota ja jos sitä ei ole, on hyödytön. Vuosikymmeniä kestäneellä työuralla on kertynyt valtavasti kokemusta ja kullakin on omat henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet ja osaaminen – näitä hyödyntäen ja tukien jokaiselle pelastusalalla toimivalle työntekijälle on mahdollista tarjota arvokas uran päätös itselle merkityksellisellä alalla.
Mira Leinonen
