Väsynyt lanssari -kolumnin kirjoittaja Mats Stenström on isä, poika, veli ja vanhan liiton Florence. Hän kieltää olevansa väsynyt työhönsä, mutta myöntää toisinaan olevansa työvuoronsa jälkeen uupunut.
Monesti ensihoitotehtävillä ja simulaatioharjoituksissa lausutaan: ”tilanne on stabiili”. Jos toteamus lausutaan silloin, kun potilaalla on sydäninfarkti tai merkittävä osa hänen verivolyymistään on siirtynyt verenkierrosta jalkakäytävälle, sanojen uskottavuus lienee hieman kyseenalainen. Monesti olen miettinyt, luuleeko ensihoitaja tässä vaiheessa oikeasti, että potilas on ”stabiili” vai onko kyse enemmän mantrasta, jolla ensihoitaja yrittää vakuuttaa itselleen, että tästä selvitään kuivin jaloin. Eräs ensihoitolääkäri totesi minulle kerran kansainväliseen tyyliin, että ”stable is a place where you keep your horse”. Rauhoittava mantra on toki hyvä keino hallita stressiä, ja Väsynyt lanssari turvautuu itsekin tähän vanhaan ja hyväksi todettuun keinoon, mutta ensihoitotyössä sen pitää jotenkin perustua todellisuuteen.
Reilut 20 vuotta sitten kun Uudellamaalla otettiin käyttöön nykyinen toimintamalli suuronnettomuuksissa, tähän tehtävälajiin suhtauduttiin melkein kuin sateenkaaria piereskeleviin yksisarvisiin: niitä löytyi lähinnä saduista ja kaukaisista maista. Kovasti harjoiteltiin, mutta ajatus siitä, että omalle kohdalle osuisi oikeasti suuronnettomuus, tuntui varmasti valtaosalta melko kaukaiselta ajatukselta. Lieneekö syynä ollut jonkinlainen pieni harhaisuus, vaiko itsesuojeluvaisto. Vaikka suuronnettomuudet olivat silloinkin harvinaisia, niitä oli kuitenkin sattunut tässäkin maassa useita.
artikkeli jatkuu
”Jääkarhujen kotiseutu on kutistunut, musiikki on huonontunut ja suuronnettomuuksia sattuu lisää.”
Kahdessa vuosikymmenessä moni asia on muuttunut. Jääkarhujen kotiseutu on kutistunut, musiikki on huonontunut ja erilaisia suuronnettomuuksia on sattunut lisää. Myös Suomessa. Ja vihdoinkin on suhtautuminen suuronnettomuuksiin selvästi muuttunut. Valtaosalle poikkeustilanteet eivät enää ole asenteissa Godzillan kohtaamiseen rinnastettava tapahtuma, eivätkä onneksi myöskään 83-vuotiaan Elsan pneumoniaan, mutta jotain sieltä välistä. Väitän että tämä on erittäin hyvä kehitys. Harmi sinänsä, että syy asennemuutokseen on varmastikin muun muassa vakavissa isoissa liikenneonnettomuuksissa sekä massasurmissa tai niiden yrityksissä. Totuus kuitenkin on, että maailman onnellisimman kansan statuksesta huolimatta, täälläkin tapahtuu hyvin ikäviä asioita. Yksi syy, miksi näen tämän kehityksen hyvänä, on se, että ensihoitopalvelu on asiantuntija- ja varautumisorganisaatio, ja tämä asettaa toiminnalle vaatimuksia. Tämän pitää näkyä kentällä käytännön työnteossa eikä vain kovissa kahvipöytäkeskusteluissa.
Toinen syy, miksi pidän uutta ajatusmaailmaa erittäin positiivisena asiana, on se, että onnistunut toiminta suuronnettomuuksissa edellyttää toimintamallin ja viestiohjeen hyvää tuntemista ja asioiden harjoittelua. Asioita ei ehdi opetella siinä vaiheessa, kun viestintäväline huutaa pelättyä 012A-koodia. Toimintaohjekortit ovat toki tärkeitä, mutta niiden tehtävä on toimia ensisijaisesti muistin tukena ja laadun varmenteena, eikä oppimisvälineenä.
Emergo Train System – sekä kartta- ja viestiliikenneharjoitukset onkin monella alueella otettu harjoitusarsenaaliin. Hyvä suuntaus tämäkin, sillä perinteisen suuronnettomuusharjoituksen järjestäminen on työläs ja vaatii paljon resursseja.
Teksti Mats Stenström
