Mira Leinonen työskentelee pelastusylitarkastajana Etelä-Suomen aluehallintovirastossa. mirafoni112@gmail.com
Pelastusalan viestinnän kehittämiseen on panostettu niin pelastuslaitosten kuin erilaisten hankkeiden muodossa. Monessa yhteydessä on mainittu, että viestinnän osa-alueista onnettomuusviestintä on pelastusalan kruununjalokivi. Se on alalla hallussa eikä tarvitse kehittämistä. Onnettomuuksista toki lähtee automatisoidusti ensitiedotteet ja siten tiedottaminen lähtee käyntiin, mutta onko se kokonaisuudessaan hallussa ja hiottu aivan loppuun asti?
Viestinnän maailma on monessa mielessä murroksessa: Elon Muskin ostettua Twitterin moni taho harkitsee tuon kanavan käyttämistä viestinnässään, Tiktokin puolestaan on moni organisaatio tietoturvasyistä kieltänyt. Hyvinvointiuudistus puolestaan järisyttää henkilöstöresursseja myös viestinnän osalta, kun viestinnän tekijöitä pyritään monessa paikoin siirtämään hyvinvointialueen yhteiseksi resurssiksi. Nämä tekijät toki vaikuttavat myös onnettomuusviestintään, mutta eivät poista kehittämisen tarvetta.
Tiedottaminen on siis syytä päivittää pelastusalalla vuorovaikutteiseksi viestinnäksi yleisön kanssa. Tämä tarve korostuu erityisesti keikkojen pitkittyessä.
Jo pelkästään käsitteitä tarkastellessa havaitsee, että kehittämiselle on sijaa: monin paikoin vallalla tuntuu olevan käsitys, että pelastusviranomainen tekee vain tiedottamista – siis yksisuuntaista tiedon kaatamista viranomaiselta kansalaiselle. Pelastuslaitoskohtaisesti on havaittavissa eroa myös siinä, miten onnettomuusviestintää toteutetaan ensitiedotteen jälkeen. Kun laitoskohtaisesti asiaa tarkastelee, riippuu viestinnän toteuttaminen myös siitä, kuka sattuu olemaan työvuorossa. Menneessä maailmassa, jossa onnettomuuksista tiedottamisessa roolia oli lähinnä paikallislehdillä ja -radiolla, tällainen alueittain vaihteleva toimintamalli oli varmasti toimiva. Nykypäivänä, missä kansalaisviestinnällä, sosiaalisella medialla ja entistä suuremmilla monimediataloilla on entistä suurempi rooli, on tärkeää, että pelastusviranomaisenkin onnettomuusviestintä on yhteneväistä.
Tiedottaminen on siis syytä päivittää pelastusalalla vuorovaikutteiseksi viestinnäksi yleisön kanssa. Tämä tarve korostuu erityisesti keikkojen pitkittyessä: mitä pidempi keikka, sitä suurempi tiedontarve yleisöllä – jos pelastusviranomainen ei ole tuota asiaa sanoittamassa, sen viestintätyhjiön täyttävät huhut ja olettamukset. Tilanteissa, joissa vaaratiedote on annettu, on syytä seurata, että se on ymmärretty, kuten se on tarkoitettu ja vastata tarpeen tullen kansalaisten kysymyksiin. Tällä ylläpidetään kansalaisten luottamusta viranomaistoimintaan. Onnettomuusviestintä ei voi olla siis vain yksi toimi pelastustoiminnan johtajan valtavassa muistilistassa, vaan se vaatii resursseja. Keikka ei ole ohi ennen kuin Pronto on tehtävän suorittamisesta tehty ja jatkotiedote annettu.
Pelastustoimi tarvitsee toimialana viestinnän ammattilaisia. Onnettomuusviestintä tarvitsee puolestaan riittäviä resursseja ja koko alamme yhteneväiset käytännöt ja kanavat onnettomuusviestintään. Myös tulevat alueelliset johtokeskuksetkin varmasti pakottavat tähän. Viestinnän on oltava myös yksi osa-alue, jota tarkastellaan, kun analysoidaan, miten keikassa on onnistuttu. Summa summarum: onnettomuusviestintämme on vielä hiomaton timantti.
