Aloitin työni pelastusalalla vuonna 2001. Ensimmäiset vuoteni kuluivat rannikkokaupungeissa sairaankuljettajana lähihoitajan koulutuksella. Työ oli käytännönläheistä ja opetti nopeasti, mitä ihmisten auttaminen oikeasti tarkoittaa, ei teoriassa vaan arjessa, jossa tilanteet vaihtuvat nopeasti ja päätöksiä tehdään paineen alla.
Vuonna 2005 lähdin opiskelemaan Pelastusopistoon ja valmistuin palomieheksi. Sen jälkeen työura vei minut eri puolille länsirannikkoa, erikokoisiin pelastuslaitoksiin ja monenlaisiin tehtäviin. Olen toiminut palomiehenä ja pelastajana, käytännössä samassa työssä eri nimikkeillä. Työn ohessa kouluttauduin lisää ja sain myös HEMS-pelastajan koulutuksen, joka tunnettiin aiemmin lentoavustajana. Se toi työhön uuden ulottuvuuden, toimintaa vaativissa olosuhteissa, usein kiireessä ja tilanteissa, joissa valmiita ratkaisuja ei ole.
artikkeli jatkuu
Vuonna 2016 vaihdoin alaa ja lähdin poliisikouluun. Kiinnostus turvallisuusalaan oli kasvanut vuosien aikana, ja siihen vaikutti myös kokemus erilaisista tehtävistä kriisialueilla. Poliisin kenttätyössä kuormitus tuli tutuksi eri tavalla. Työ on henkisesti raskasta ja sen rytmi kuluttaa, vaikka siihen tottuu. Työkaverit olivat työn paras puoli, mutta ajoittain myös se haastavin. Samassa porukassa jaetaan vaikeimmat tilanteet ja rakennetaan vahva luottamus, mutta kaikkea ei jaksa loputtomiin. Kentän arki ja päällystön ratkaisut eivät aina kohtaa, ja silloin kuormitus kasautuu sinne, missä sitä on jo valmiiksi eniten.
Ehdin olla pelastusalalta poissa kymmenen vuotta.
Palaaminen palokuntaan onnistui yllättävänkin helposti. Keski-ikäinen, elämää nähnyt poliisimies otettiin taas joukkoon, ja sama keskustelu ja tuttu naljailu jatkuivat kuin en olisi ollut poissa päivääkään.
Kun palasin, huomasin nopeasti, että paljon oli muuttunut, mutta yllättävän paljon oli myös ennallaan. Muutos ei tunnu pelkästään kehitykseltä, vaan välillä se myös kaihertaa. Uudet velvoitteet, lisääntyneet vastuut ja työn laajentunut kuva herättävät keskustelua, eikä aina pelkästään myönteisessä sävyssä.
Silti yksi asia tuntuu jäävän liian vähälle huomiolle. Pelastusala on edelleen poikkeuksellinen työ. Harvassa työssä on samanlaiset mahdollisuudet kehittyä, erikoistua ja tehdä merkityksellistä työtä. Työtä arvostetaan yhteiskunnassa, ja se tarjoaa tekijälleen enemmän mahdollisuuksia kuin arjessa aina muistetaan.
Yksi usein aliarvostettu puoli on työn arki. Mahdollisuus huolehtia omasta fyysisestä kunnosta työvuoron aikana ei ole monessa ammatissa itsestäänselvyys, pelastusalalla se on jopa velvollisuus. Työaika, vuorokausirytmi ja yöaikaan päivystäminen eivät sovi kaikille, mutta ne tuovat myös vapautta ja joustavuutta, jota harvassa työssä on.
Myös kehitys on ollut monessa asiassa oikeansuuntaista. Viimeisen kymmenen vuoden aikana palkkaus on parantunut, ja pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna sijaisten asema on kehittynyt selvästi parempaan suuntaan. Nämä helposti unohtuvat, jos katse jää pelkästään siihen, mitä ennen oli tai mitä koetaan menetetyn.
Pelastusalalla keskustelua herättää myös työnjako ja sen muutokset. Nuorempien palomiesten siirtyminen sairaankuljetuksen tehtäviin lisää väistämättä kokeneempien vastuuta muissa tehtävissä. Tämä voi tuntua kuormittavalta, mutta samalla se on osa työn muutosta, ei sen loppu.
Ehkä tärkein kysymys on lopulta asenne. Jos kokeneemmat pelastajat näkevät työnsä vain kuormituksen ja muutoksen kautta, sama ajattelu siirtyy helposti myös nuoremmille. Jos taas pystymme näyttämään, miksi tämä työ on arvokasta ja mitä se parhaimmillaan tarjoaa, myös nuoremmat oppivat arvostamaan sitä.
Raskaat olosuhteet luovat usein ne muistot, jotka jäävät elämään. Ne hetket, joissa venytään yhdessä ja selvitään tilanteista, joista ei yksin selviäisi. Niissä hetkissä kiteytyy jotain olennaista tästä työstä. Samalla on kuitenkin rehellistä todeta, ettei kaikkea jaksa loputtomiin.
Pelastusala ei ole täydellinen, mutta se on edelleen poikkeuksellinen. Siksi sitä kannattaa arvostaa, kehittää ja ennen kaikkea opettaa myös uusille tekijöille. Arvostakaa tätä työtä, ja opettakaa sen arvo myös nuoremmille.
Ottamatta kantaa pelastustoimen valtiollistamiseen voi silti todeta yhden asian. Myös valtion puolella sijainen voi joutua odottamaan loppuvuoden lisärahoituksia, eikä arki ole sielläkään aina niin ruusuista kuin usein kuvitellaan.
Palomies Kalle
Kirjoittaja on entinen poliisi, nykyinen palomies ja YAMK- opiskelija.
