Niki Haake kirjoittaa vapaaehtoisresursseista ja niiden hyödyntämisen mahdollisuudesta öljyntorjunnassa
Vuodessa uudella työnantajalla ehtii oppia paljon. Minun kohdallani se on tarkoittanut kahden suuren kokonaisuuden öljyntorjunnan ja Vapaaehtoisen pelastuspalvelun toiminnan osaamisen rakentamista.
Vuoden perehtyminen aiheeseen huipentui, kun sain käsiini Suomen Punaisen Ristin pölyisen aineiston Antonio Gramscin onnettomuudesta. Kokemuksesta tiedän, että siellä missä paperi haisee ummehtuneelle, on mahdollista löytää tiedon helmiä. En joutunut pettynyt tälläkään kertaa.
Venäläinen säiliöalus MT Antonio Gramsci ajoi karille Porvoon edustalla 6.2.1987. Aluksen lastina olleesta 39.000 tonnin raakaöljylastista mereen päätyi 570 tonnia. Hankalan jäätilanteen vuoksi torjuntatöiden aloitusta jouduttiin siirtämään, joka puolestaan antoi aikaa torjuntatöiden suunnitteluun.
Torjuntatöiden johdolle kävi tilannekuvan selkeytyessä selväksi, etteivät palokuntien miehistöt ja kuntien virastoista irrotettava henkilöstö (yhteensä noin 1000 henkeä) tulisi riittämään torjuntatöihin. Palopäällikkö Rainer Alho lähettikin vapaaehtoisjärjestöille pyynnön joukkojen keräämiseksi viranomaisten tueksi. Vapaaehtoisia saatiin kokoon 1300 joista perustettiin yhdeksän torjuntakomppaniaa.
Vaikka torjuntatöihin ei lopulta jouduttu, onnettomuus tuo hyvin esiin samat pulmat joiden kanssa öljyntorjunnassa edelleen painitaan. Pelastuslaitosten on vaikea varautua suuronnettomuuksiin, joissa niiden oma kapasiteetti tulee ylitetyksi.
”Vapaaehtoisia on lupautunut töihin Pohjanmaalta saakka, mutta palokunnassa heihin suhtaudutaan hieman samalla tavoin, kuin siviilipalvelusmiehiin armeijassa. Palokuntien rahkeet eivät tahdo riittää nykyisten ylimääräisten töiden ohella vapaaehtoisten koulutukseen.”
Lainaus on 30 vuoden takaa onnettomuuden jälkipyykkiä, mutta samat sanat voisivat lipsahtaa palopäällikön suusta vielä tänäkin päivänä.
Gramscin onnettomuuden jälkeen moni asia eteni suureen öljyonnettomuuteen varautumisessa. Myös vapaaehtoisten käyttö suunniteltiin ja joukkoja koulutettiin. Aika on kuitenkin tehokas konsultti. Aika riisuu rönsyt, mitä tulee ”ylimääräisen” valmiuden ylläpitoon.
Varautumisessa alueelliset erot ovat suuret. Toiset pelastuslaitokset ovat hoitaneet vapaaehtoisen resurssinsa kuntoon, kun toiset eivät oikein tiedä miten asiaan suhtautuisivat. Ennakkoluulot ja epäilys vallitsevat, kun kyse on harvinaisesta toiminnasta ja vapaaehtoistoimijoista.
Näin ei tarvitse olla. Vapepan vapaaehtoiset kykenevät kouluttamaan omat joukkonsa ja tukemaan pelastustoimea, jos niin halutaan. Vapaaehtoisen pelastuspalvelun ei tarvitse olla pelastuslaitosten kaltainen yhtenäisesti pukeutuva ammattilaisten joukko. Riittää että se on organisoitu ja koulutettu viranomaista tukevaan tehtäväänsä.
Päivittäisissä toiminnoissaan pelastustoimi pärjää itsenäisesti, mutta harvinaisiin tapahtumiin on vaikeaa varautua riittävän kattavasti. Asiaan voi tutustua: http://www.vapaaehtoisetoljyntorjunnassa.fi
Tämä blogi aloitettiin kolmen pelastuslaitokselta karanneen yhteistyönä. Tuomaan ulkopuolista näkökulmaa pelastusalaan. Ajatuksena oli myös tuoda esiin niitä hankkeita ja tehtäviä, joissa Suomen Punaisella Ristillä työskentelemme.
Kolmesta on jäljellä enää kaksi. Minä ja Shimal, joka on pian palaamassa vanhaan työhönsä. Seuraava Simpan kirjoittama blogiteksti tulee jäämään tämän sarjan viimeiseksi. Kiitos Pelastustiedolle mahdollisuudesta, ja erityisesti lukijoille mielenkiinnosta.
Niki Haake
Hankesuunnittelija
Suomen Punainen Risti
Valmiuden yksikkö
