Väsynyt lanssari -kolumnin kirjoittaja Mats Stenström on isä, poika, veli ja vanhan liiton Florence. Hän kieltää olevansa väsynyt työhönsä, mutta myöntää toisinaan olevansa työvuoronsa jälkeen uupunut.
Olen osallistunut jaloon taisteluun sairauksia ja kuolemaa vastaan vajaa 30 vuotta. On tullut nähtyä kaikenlaista. ”Nähnyt tarpeeksi” -ämpäri on täyttynyt kauan sitten. Välillä olen onnistunut äyskäröimään tavaraa poiskin, koska se ei ole läikkynyt. Kunnes kaikki muuttui viime syksynä.
Jälkipurkutoiminnan hyödyistä olen saanut nauttia melko pienen osan työurastani. Tästä ja melko herkästä sielusta huolimatta, olen aina kokenut jaksavani hyvin. Toki unettomia öitä on ollut, ja kulunut paljon on kahvia. Koska minulle tunteista puhuminen ei ole hankalaa, olen saanut kuormani käsiteltyä.
Kun palasin kesäloman jälkeen töihin, alkoi tulla osumia. Ensihoidollisesti vaativia tehtäviä mutta erityisesti henkisesti kuormittavia. Jokunen niistä ylitti jälkipurkukynnyksen, valtaosa ei. Mutta kun kuormaa ei ehdi purkaa ennen uuden kertymistä, alkaa pinta ämpärissä nousta. Syksyllä huomasin kuormittuneeni myös vetämistäni jälkipuruista.
Pelottavinta oli, etten huomannut itse mitään. Reagoin univaikeuksille ja hieman huonolle mielialalle, mutta laitoin sen syksyn ja lähestyvän talven piikkiin. Enhän minä nyt tällä kokemuksella ja resillienssillä voi kuormittua näin paljon. Havahduin vasta, kun kaksi eri työkaveria kahdessa eri tilanteessa kertoi olevansa huolissaan minusta. Vaikutin heidän mielestään stressaantuneelta ja uupuneelta. Keskustelin esihenkilöni kanssa asiasta. Loma oli kulman takana, joten sovimme, että jäädään seurantalinjalle.
”Neste tulvi reunojen yli.”
Loma tuli ja meni. Elin harhassa, jossa viikko moottoripyörän päällä ulkomailla kuittaisi hitaasti kertyneen stressin ja uupumuksen. Hetkellisesti tuntui paremmalta. Pian kypäräterapian jälkeen tuli kaksi tilannetta, jotka kuormittivat minua taas merkittävästi. Jouduin toteamaan, ettei pinta ämpärissä ollut laskenut, vaan olin laittanut lomani ajaksi vain kannen sen päälle. Neste tulvi reunojen yli.
Koska hyvät ihmiset herättivät minut superensihoitajan harhasta, tiesin mistä oli nyt kyse. Tiedostin tarvitsevani ulkopuolista apua.
Vanhan viisauden mukaan ihminen tottuu kaikkeen paitsi jääpuikkoon pakaroiden välissä. Luullaan, että tähän ”kaikkeen”-kategoriaan kuuluvat myös kuormittavat ensihoitotehtävät. Minun lisäkseni monet ensihoitajat saattavatkin elää siinä uskossa, että vain harvinaisen raskaat tehtävät voivat enää kuormittaa. Totuus on kuitenkin toinen. Jokainen meistä voi uupua töissä kokemiemme asioiden takia. Se, että luulee olevansa moisen yläpuolella, todennäköisesti kasvattaa uupumisen riskiä.
Kokemukseni perusteella suosittelen vahvasti: Pidä työkavereista huolta ja avaa suusi.
Työantajilla on oltava valmis mekanismi huolehtia tästä haasteesta, eikä se rajoitu vain jälkipurkuun, vaikka sekin erinomainen toimi on. Mekanismi ei myöskään voi olla pelkkä sairasloma, koska mieli tai siviilielämä eivät välttämättä anna eväitä moisen kriisin hoitamiseen. Se ei myöskään ole työterveyshoitaja kolmen viikon päästä.
Ensihoitoala kehittyy, mutta vielä ei olla maalissa.
Teksti Mats Stenström
