Ensihoitaja Jonna Pietiläinen kurkistaa Suvirannan päätyhuoneen ovesta sisään. Seinät ovat täynnä taidetta, kuten Eero ja Saimi Järnefeltin taiteilijakodissa sopiikin olla.
”Saako perällä olevalle sohvalle istua?” Jonna ei ole paikalla työnsä puolesta mutta kylläkin kollegansa Mervi Lahtisen kanssa.
Pian ilmoille kajahtaa Insolenzan kantaesitys, kamarimusiikkia.
”Kuin kauhuleffan musiikkia tai tappelu, jossa välillä härkitään ja välillä lyödään kunnolla.” Tervetuloa Meidän Festivaaleille, Järvenpäähän.
Vuonna 1901 valmistuneen Suviranta-taiteilijakodin konserttimiljöö on kerta kaikkiaan mykistävä. Se ei ole ollenkaan sellainen, jonka ensihoitajat Mervi Lahtinen ja Jonna Pietiläinen olisivat ennakkoon ajatelleet musiikin soittopaikaksi. Se on ennemminkin vanha rakennus, jossa on maalatun taiteen näyttely.
Ensihoitajat löytävät mukavan paikan huoneen reunalla olevalta sohvalta. ”Onpa hieno takka”, Mervi pistää merkille. Pian tila on ääriään myöten täynnä yleisöä. Kummallista kyllä, heistä ei juurikaan synny hälyä. On odottava tunnelma. ”Nyt ollaan ulkona omalta mukavuusalueelta”, Jonna sanoo. Kumpikaan heistä ei ole aiemmin ollut kamarimusiikkikonsertissa.
”Voiko niin sanoa?”
Soittajat ottavat paikkansa; viulisti, alttoviulisti ja sellisti asettuvat täyteen valmiuteen. Yleisö vaikenee, viulut eivät. Ne aloittavat sellon kanssa erikoisen soitannon, Anna Thorvaldsdottirin Spectran. Se on niin herkkää ja hiljaista, minkä kuullakseen on oltava oikeasti hiljaa, ehkä yleisö tiesi jotain, mitä ensihoitajat eivät.
”Aivan kuin tuuli puhaltaisi ja välillä laskeutuisi sade – sään vaihteluita”, Jonna luonnehtii. Taitavat soittajat loihtivat soittimistaan sellaisia ääniä, joita ensihoitaja ei ensimmäisenä viululla tai sellolla tuotetuiksi arvaisi. ”Siinä oli lopun alun tunnelmaa, tuli mieleen kuvia keskitysleiristä – voiko niin sanoa?” Mervi kysyy.
Kyllä voi. ”Jokainen musiikkikokemus on oikea. Musiikkia ei voi ymmärtää väärin”, Osmo Tapio Räihälä sanoo. Hänen sävellyksensä Insolenza kuultiin konsertissa maailman kantaesityksenä heti Spectran jälkeen. Sitä ennen teos oli esitetty vain kerran, noin kaksi tuntia aiemmin ja samassa kamarissa.
”Välillä lyödään kunnolla”
Räihälän Insolenza muistutti ensihoitajien mielessä Spectraa siinä mielessä, että sitä oli vaikea lähestyä. Ehkä siksi, että he eivät tunnistaneet sävellyksistä populäärimusiikissa tyypillistä rakennetta, jossa on intro, säkeistöjä ja kertosäkeitä. Muutoin Insolenza ja Spectra olivat kuin yö ja päivä. Jos Spectra hiipi hiljaa, niin Insolenza hyökkäsi aika ajoin raivokkaastikin.
”Se oli kuin tappelu, jossa välillä härkitään vastustajaa ja välillä lyödään kunnolla – kuin kauhuleffan musiikkia”, Jonna arvioi. Mervi puolestaan kuuli sävellyksestä taka-ajon, jossa välillä päästään piiloon hengähtämään, kunnes piilo paljastuu ja taka-ajo jatkuu entistä kiivaampana.
Räihälän teoksen mieleenpainuvinta antia olivatkin räväkästi ja yhtäkkisesti alkavat aggressiiviset osat, niiden aikana soittajatkin näyttivät joutuvan lataamaan jousiinsa kunnolla asennetta. Ensihoitajien sohvalle välittyi erityisesti Kamus-kvartetin viulisti Terhi Paldaniuksen taitava, ilmeikäs ja eleikäs tekeminen.
Rikoksia ja kunnianosoituksia
Räihälä oli lainannut Insolenza-teoksessaan 1500- ja 1600-luvuilla vaikuttaneen Carlo Gesualdon Io parto e non più dissi -sävellystä, minkä hän arveli tarkkakorvaisimpien huomanneenkin. Ensihoitajat eivät kuuluneet tähän ryhmään.
Jos Räihälä olisi säveltänyt pop-musiikkia, hän tuskin olisi maininnut lainanneensa toista teosta. Pahimmillaan siitä voisi joutua leivättömän pöydän ääreen ja maksamaan vahingonkorvauksia. Klassisessa musiikissa tilanne on toinen, siinä lainaaminen on kunnianosoitus alkuperäistekijälle. Räihälä antaa ymmärtää, että musiikin tekemisessä lainaaminen on kuitenkin lähes välttämätöntä.
”Jos joku säveltäisi sellaisen kappaleen, jossa ei olisi mitään lainattua, tuskin tunnistaisimme sitä musiikiksi”, hän sanoo.
Nautintoa puolin ja toisin
Konsertin viimeisenä esityksenä kuultiin Anton Arenskin Jousikvartetto a-molli op. 35. Se koostui Pjotr Tšaikovskin lauluista tehdyistä muunnelmista, joiden yhteydessä lainattiin ortodoksisia hymnejä.
”Ne olivat kuin vanhoista Suomi-leffoista”, Mervi sanoo. Teos vastasi eniten ensihoitajien ennakko-odotuksia siitä, mitä he olivat tulleet kuulemaan. Siinä oli jotakin tuttua.
Toiset kuulijoista sulkivat konsertin aikana silmänsä nauttiakseen soitosta vain ja ainoastaan kuulemansa perusteella. Samankaltaista tunnelmaa välittyi sellisti Petja Kainulaisen tekemisestä, kun hän tarjoili Tšaikovskia yleisölleen. Kainulainen nojautui taakse, sulki silmänsä nautinnollinen ilme kasvoillaan – ja jousenliikkeet tulivat tyynellä hartaudella kuin syvältä sydämestä.
Yleisö, ensihoitajia lukuun ottamatta tiesi, mitä tuleman pitää. Kun ensihoitajat arpoivat teoksessa tulleiden taukojen aikana, oliko päättynyt osa jo teoksen viimeinen, tiesi yleisö tasan tarkkaan, milloin teos vielä jatkuu. Kun viimeinen sointu oli soitettu, esitys palkittiin välittömästi raikuvin aplodein. Ensihoitajat noudattivat vanhaa sääntöä: jos et tiedä, mitä pitäisi tehdä, seuraa muita paikalla olevia ja tee samoin. Kvartetti kumarsi syvään ja poistui ovesta naissoittaja edellä. Taputukset jatkuivat. Soittajat palasivat takaisin naissoittajan johdolla ja kumarsivat uudelleen syvään.
Odotukset murtuivat
Ensihoitajat olivat vaikuttuneita artistien osaamisesta, ja heidän soittamistaan oli mielenkiintoista seurata. ”Musiikki herätti paljon tunteita, se oli niin erilaista, kuin mitä normaalisti kuulen. Astuin pois mukavuusalueeltani ja se kannatti”, Mervi sanoo.
Jonnan mukaan kamarimusiikkia kannattaa lähteä kuuntelemaan jo tarkastellakseen, miten odotukset murtuvat. Se ei ole viulukonsertti isossa salissa, vaan jotain paljon intiimimpää. ”Soittajat olivat siinä silmien edessä, lähes kosketusetäisyydellä, mistä kaikki ilmeet ja eleet olivat helposti nähtävillä.”
Jokainen voi itse selvittää, kuinka intiimiksi pienille soittajakokoonpanoille sävelletty kamarimusiikki pienessä tilassa voi äityä.
Teksti Marko Partanen
Kuvat Maarit Kytöharju ja Marko Partanen
