"Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat lumen ja tulen hautomina kuin hanhien räpylät. Niin he läksivät kohti Jukolaa: alastomina, puetteuina ainoastaan rohtimiseen paitaan ja kantain kukin konttinsa selässä ja pyssyänsä olalla tai kädessä." Kuva on Suomen Filmiteollisuuden (SF) Seitsemän Veljestä -elokuvan kuvateoksesta 1939. Wilho Ilmarin ohjaaman elokuvan näyttelijäkaarti vilisi aikansa huippuja: Edwin Laine (Juhani), Eino Kaipainen (Tuomas), Joel Rinne (Timo) ja Elsa Turakainen (Männistön Venla).
Niin se vain on! Kirjoitus ilmestyi Suomen Vakinaisten Palomiesten Liiton äänenkannattajassa lokakuussa 1942. Neljä vuotta aiemmin aloittanut Palomies on yksi Pelastustiedon varhaisista edeltäjistä.
Artikkelin otsikkoa ALEKSIS KIVI täsmensi alarivi: “T.k. 10. p:nä on kulunut 108 vuotta suurimman kirjailijamme Alexis Kiven syntymästä. Kuvituksena oli henkilökuva kansalliskirjailijastamme. Väliotsikoita ei lyhyehkössä jutussa ole, eikä niitä vielä 1940-luvulla laajemmissakaan artikkeleissa juurikaan käytetty.
Kansalliskirjailijamme sanoin ”tuli on satojen vuosien ajan ollut välttämätön piika mutta kelvoton emäntä”. Laajassa kertomuksessaan seitsemästä veljeksestä eteläisessä Hämeessä kansalliskirjailijamme antoi tulen päästä valloilleen kolme kertaa. Ensin paloi liian kovan lämmityksen vuoksi Jukolan vanha sauna, ja jouluyönä tuhoutui humalaisen kohelluksen seurauksena Impivaaran savupirtti (ja saattoi hengenvaaraan koko pirtin asujaimiston: veljekset, kissan, kukon ja hevosen.)
Kolmas kerta oli veljesten harkitsemattomasti sytyttämä, hongikkoon levinnyt kaskipalo. Sen he saivat hallintaan vain vaivoin ja hyvällä onnella – ja käyttämällä välineinä lähteessä kasteltuja housujaan.
Näin soljuu ”paloselostus” kansalliskirjailijamme kuvaamana:
“Kesä on tullut, kaski karsittiin. Kuumina poutapäivinä kuivi summaton risurykelmä, ja polton aika lähestyi. Mutta rajanaapurille sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset polttamaan kaskensa. Tuli pistettiin varvikkoon, ankara liekki kohosi jyrinällä korkeuteen, ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin. Eteenpäin retkeili palo, ja tuhkaksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei tyytynyt se ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan ryntäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin.
Silloin veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta voimaa: lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja kuusiluutansa milloin välkähtelivät ja vingahtelivat ilmassa, milloin löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuskinpa ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiipesi vaan paahtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä:.Housut kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteeseen ja niillä kuloa huuhtokaamme!
Tempaisivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan kylmään lähteeseen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavaa pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki, ja maa tömisi kuin joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse. Ja hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja hiessä uiskellen kaatuivat miehet voimatonna maahan, puuskuttaen ja huohottaen tulisesta leikistä…”
Nasevaa, kielikuvia vilisevää tekstiä Nurmijärvellä 1. lokakuuta 1834 syntyneen ja vain 38-vuoden ikäisenä Tuusulassa kuolleen kansalliskirjailijamme kynästä.
Kokoonpanoltaan veljesjoukko oli kuin opiskeluvuosieni ensilähtö ”kesämiesaikana” Tampereen silloisessa vakinaisessa palokunnassa 1960-luvulla. Yhden auton lähtöihin ampaisi pääpaloaseman (nykyisen Kepalon nimellä tunnetun keskuspaloaseman) kakkosovesta auto numero 17.
Kotimaisvalmisteisen Vanajan miehitys oli palokersantti, kaksi savusukeltajaparia ja kuljettaja/konemies. Silloin kun kohteen poikkeusluonteen vuoksi mukaan loikkasi myös päivystävä palomestari, niin seitsemän veljestähän meitä siinä tulta päin riensi!
Teksti: Juhani Katajamäki
