Työhyvinvointi 29.8.2018

Pelastajallakin on katkeamispiste – puhuminen ehkäisee masennusta

Vaikka tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat palomiehillä selvästi yleisin työkyvyttömyyden sairausperuste, myös heillä esiintyy mielenterveyden häiriöistä johtuvia työkyvyttömyyseläkkeitä.

Vaikka tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat palomiehillä selvästi yleisin työkyvyttömyyden sairausperuste, myös heillä esiintyy mielenterveyden häiriöistä johtuvia työkyvyttömyyseläkkeitä.

Työyhteisöllä, esimiehillä ja työterveyshuollolla on suuri rooli pelastajan henkisessä hyvinvoinnissa. Keskustelu ja jälkipurku ovat tärkeitä henkisen huollon välineitä. Nykyisin suurin osa pelastajista ymmärtää puhumisen merkityksen.

Teksti: Kaisu Puranen

Kuva: Teemu Heikkilä

Suru, viha, pettymys, paha olo, ahdistus. Henkisesti raskas hälytystehtävä herättää monenlaisia tunteita. Ne ovat osa palomiehen työtä. Tämä on helppo ymmärtää teoriassa, mutta sen myöntäminen ei aina ole helppoa käytännössä.

”Hyvä, empaattinen pelastaja tuntee tunteita. Kyynistyminen ja tunteettomuus on paljon huolestuttavampaa”, palomies-ensihoitaja Saku Sutelainen sanoo.

Vaikka tuki- ja liikuntaelinsairaudet ovat palomiehillä selvästi yleisin työkyvyttömyyden sairausperuste, myös heillä esiintyy mielenterveyden häiriöistä johtuvia työkyvyttömyyseläkkeitä.

”Vaikka olemme olevinamme rautahermoja ja teräsmiehiä, niin jokaisella meilläkin on katkeamispiste. Kun kuormaa tulee tarpeeksi, se väkisinkin vaikuttaa”, Sutelainen sanoo.

Vuosina 2000-2017 päätoimisia, pelastustoimintaan osallistuvia palomiehiä eläköityi parisen tuhatta. Heistä työkyvyttömyyseläkkeelle jäi yhteensä 732 henkilöä. Tuki- ja liikuntaelinten sairaudet olivat yleisin syy, 331 tapausta. Mielenterveyden häiriöitä tilastoitiin toiseksi eniten, 91. Näistä 40 oli masennustiloja.

Mielenterveyden häiriöiden määrä työkyvyttömyyseläkkeiden syissä on pysynyt 17 viime vuoden aikana melko samanlaisena, muutamasta tapauksesta enimmillään kymmeneen tapaukseen vuodessa. Vuosina 1996-1999 mielenterveyden häiriöitä tilastoitiin vähimmillään kahdeksan ja enimmillään 13 vuodessa.

Sutelainen arvioi, että oma elämäntilanne voi vaikuttaa siihen, millainen tehtävä menee ihon alle. Siviilielämän ongelmat kuten avioero tai läheisen kuolema vievät henkistä kestävyyttä. Toisaalta iloisetkin tapahtumat, kuten oman lapsen syntymä, saattavat herkistää.

Nuorisopsykiatriassa ja kriisipäivystyksessä työskennellyt Sutelainen luotsaa Suomen palopäällystöliiton hanketta Henkinen työsuojelu pelastustoimessa. Tavoite on lisätä keskustelua ja henkistä harjoittelua pelastusalalla.

Purkamaton trauma pysyy

Miten sitten vältetään se, että kuormitus kääntyy masennukseksi? Tärkeintä on puhuminen. Sutelainen korostaa, että esimerkiksi keikan herättämät tunteet kannattaa purkaa pian. Hän uskoo, että purkamaton trauma jää sekä kehoon että mieleen. Se voi oireilla selittämättöminä kipuina tai jysähtää päälle kahta pahempana seuraavalla tehtävällä.

Henkisen työsuojelun hanke pyrkii yhtenäistämään pirstaleisia defusing-käytäntöjä koko maassa. Tehtävien jälkipurku onkin hyvä alku. Silti vaikeista asioista puhumisen pitäisi olla hyväksyttävämpää työyhteisöissä. Positiivisiakin esimerkkejä on. Sutelainen sanoo, että parhaimmillaan hyvähenkinen, tiivis työyhteisö voi olla korvaamaton voimavara.

Hän kertoo esimerkin kollegastaan, joka tavallisesti viljeli rankkaa huumoria siinä missä muutkin. Sitten hän jäi pois töistä, ja palattuaan ilmoitti aamuapellissa syyn.

”Hän kertoi, että hänellä on avioero päällä, joten hän saattaa olla sulkeutunut ja pahalla tuulella. Kaikki ymmärsivät heti ja auttoivat. He eivät tulleet liian lähelle, mutta kyselivät kuulumisia. Antoivat tilaa, välittivät.”

Toisaalta työyhteisö voi myös herkistää ongelmille.

”Jos henki on sellainen, että heikot menevät työterveyteen tai psykologille, tulee vielä vähemmän uskallusta mennä sinne.”

Esimies on avainasemassa

Työterveyslaitoksen psykologi Tiina Koivisto muistuttaa, että henkisessä huollossakin esimies on avainasemassa. Esimiehistä on kiinni, järjestetäänkö keskustelulle aikaa, ja kuinka tärkeänä sitä pidetään. Lähiesimiehen suhtautuminen mielenterveyteen ja työkykyyn näkyy vähintään rivien välistä.

Mitä parempi luottamussuhde työntekijöiden ja esimiesten välillä on, sitä helpompi työkykyä on pitää yllä. Silloin sairauslomaltakin on helpompi palata takaisin töihin.

”Työuralla ja elämässä jokainen meistä kohtaa kuormittavia vaiheita. Toipuminen on nopeampaa, kun ei jää huoliensa kanssa yksin”, Koivisto sanoo.

Saku Sutelainen käy puhumassa kriisien ymmärtämisen tärkeydestä Helsingin Pelastuskoulun oppilaille, ja hänen kokemuksensa mukaan he ovat vuosi vuodelta valmiimpia keskustelemaan.

”Ajattelen, että nuorempi sukupolvi on valmiimpi mentaaliharjoituksiin. Toisaalta vanhemmat sukupolvet ovat yllättäneet monesti pienryhmätilanteissa sanomalla, että miksi tätä ei ollut 15 vuotta sitten.”

Toisaalta nuorilla alalle tulleilla voi olla uskomus, että mitä tahansa tapahtuukaan, se kuuluu työhön. Elämänkokemuksen puute voi näkyä niin, etteivät työssä tapahtuneet asiat paina, koska samaistumispintaa ei ole.

Pieni määrä resilienssiä eli psyykkistä palautumiskykyä onkin hyväksi pelastajan työssä. Sekin voi mennä liiallisuuksiin.

”Traumatilanteissa sitä koetetaan vahvistaa, mutta sen taakse ei pidä piiloutua”, Sutelainen sanoo.

Ei ruusuisia kuvia

Pelastusopistolla tulevat pelastajat opiskelevat psykologiaa puolitoista opintopistettä.

”Puhumme aikaisempaa enemmän stressinhallinnasta sekä siitä, kuinka psyykkinen kuormitus vaikuttaa ihmisen havaintokykyyn esimerkiksi pelastustoiminnan johtamisessa”, kertoo Pelastusopiston psykologian opettaja Salla Tikkanen.

”On tärkeää, että pelastajat opetetaan jo opintojen alkuvaiheessa henkilökohtaiseen vastuuseen stressinhallinnasta: he tuntevat kehonsa, stressin merkit sekä osaavat hoitaa ja ennaltaehkäistä stressiä.”

Opiskelijoita valmennetaan siihen, että työelämä työ mukanaan paineita sekä työyhteisössä että kentällä.

”Ei luoda ruusuisia kuvia siitä, että työelämä on vain sankaruutta.”

Tieto siitä, kuinka ihminen käyttäytyy kriisi- ja onnettomuustilanteessa, on tärkeää.

”Uhrien kärsimykset heijastuvat myös pelastushenkilöstöön, ja voivat aiheuttaa samankaltaisia tuntemuksia kuin uhreille”, Tikkanen sanoo.

Asenteet ovat muuttuneet niiden 14 vuoden aikana, jotka Tikkanen on työskennellyt opistolla. Opiskelijat ymmärtävät, että henkisestä jaksamisesta on tärkeää puhua.

”Ihminen on psykofyysinen olento. Ei voida erottaa teknistä asioiden hallitsemista oman mielen hallitsemisesta ja hoitamisesta. Jos kukaan ei anna siihen työvälineitä, niin silloin keskitytään vain tekniseen ja taktiseen treenaamiseen.”

Ymmärtääkö psykologi?

Kun pelastaja sitten puhuu ongelmistaan, kuuntelijana pitäisi olla ammattitaitoisia ihmisiä. Tässä Saku Sutelainen näkee epäkohdan, jonka hän on kokenut myös omakohtaisesti. Pelastajan kokemia traumoja ymmärtävää ammattilaista voi olla vaikea löytää.

”Saattaa olla melko mitäänantamaton kohtaaminen, jos vastassa on huomattavasti nuorempi ja kokemattomampi psykologi, joka ehdottaa vähän itsetutkiskelujuttuja”, Sutelainen sanoo.

Sutelainen on kuullut kollegoiltaan, että monesti vertaistuellinen purku tai keskustelu on toimivampaa kuin psykologille puhuminen. Kunnallisessa työterveydessä ei välttämättä ymmärretä pelastajan kokemuksia.

”Ymmärtävätkö psykologit itse, miltä silpoutuneen ihmisen tai palaneen perheen näkeminen tuntuu? He voivat väistää tilanteen.”

Tällaiset asiat voivat olla liian raskaita myös työnohjaajalle. Sutelaisen tiedossa pelastajien työyhteisöjä, joissa työnohjaaja on lopettanut ohjaamisen käytyä liian rankaksi.

”Toki hyviäkin kokemuksia eri auttajista löytyy.”

Työterveyslaitoksen vanhempi tutkija Sirpa Lusakin painottaa pelastuslaitosten ja työterveyshuollon aitoa, oikea-aikaista ja varhaista yhteistyötä. Työterveyshuollon edustajan olisi hyvä tuntea palo- ja pelastustyön vaatimukset sekä pelastuslaitoksen arjen toiminta ja rakenteet.

”Esimerkiksi uutta työterveyshenkilöstöä voi pyytää kokeilemaan varusteita ja välineitä tai fyysisen toimintakyvyn testejä, ja siten näkemään, mitä työ vaatii”, Lusa mainitsee.

Saku Sutelainen kaipaa alalle samanlaisia post trauma -työpajoja kuin esimerkiksi poliisilla pari kertaa vuodessa. Sekin on yksi uuden hankkeen tavoitteista.

”Työpajoissa on ammattilaisia, jotka pystyvät ja kykenevät kuuntelemaan traumat joita erilaisissa keisseissä on tullut.”

Sutelainen muistuttaa, että vaativa ammatti myös lisää henkistä hyvinvointia. Pääseehän pelastaja toteuttamaan kutsumustaan.

”Jos kaipaa auttamista ja pääsee auttamaan, silloinhan saa tehdä sitä mitä haluaa. Se on hyväksi mielenterveydelle.”

Keikat ja arki kuormittavat sopimuspalokuntalaista

Sopimuspalokuntalaisilla henkinen kuormitus muodostuu arjen, päätyön ja hälytystehtävien yhdistelmästä.

”Pelastustehtävien kuorma tulee arkikuorman päälle. Se voi olla jopa kuormitusta lisäävä tekijä verrattuna ammattipuoleen. Sopimuspalokuntalainen lähtee keikalle keskeltä omaa arkea”, kuvailee Suomen sopimuspalokuntien liiton järjestöpäällikkö Jaakko Linko.

Tästä syystä jälkipurun aloittaminen sopimuspalokunnissa heti keikan jälkeen on vielä tärkeämpää kuin ammattipuolella.

”Ammattilaiset voivat odottaa purkua vuoron loppuun, mutta kukaan sopimuspalokuntalainen tuskin jää tunneiksi paloasemalle odottelemaan.”

Myös sopimuspuolella on viime vuosina alettu kiinnittämään huomiota henkiseen huoltoon ja jälkipurkuihin. Linko sanoo, että sillä saralla on vielä paljon tekemistä.

”Joillakin laitoksilla sopimuspalokuntalaisia huomioidaan hyvin, mutta aika monet ovat oman onnensa nojassa.”

Linko on pitänyt henkistä huoltoa, psyykkistä ensiapua ja jälkipurkuasioita koskevia koulutuksia niin sopimus- kuin vakihenkilöstölle.

Hänen mukaansa Akilleen kantapää jälkipurussa on toiminnan saaminen käyntiin.

”Se lähtee siitä, että porukka joka on keikalla ollut, tekee päätöksen tilanteen purkamisesta. Muutenhan koulutetuista defusing-ohjaajista ei ole mitään hyötyä.”

Sopimuspalokuntien liitto tulee tekemään yhteistyötä Palopäällystöliiton henkisen huollon hankkeen kanssa.

”Vielä 1990-luvulla hautajaisia oli joka vuosi”

”Aloitin palomiehen työt Tuusulassa 1986, vuonna 1990 siirryin Helsinkiin. Minunkin aikanani täällä on kuollut parisenkymmentä äijää. Yhteinen nimittäjä on melkein aina ollut avioero ja sen myötä alkoholismi. On voitu kuolla tapaturmaisesti tai oman käden kautta. Tapaturmat ovat tapaturmia, mutta samat oireet niissäkin oli: vakavia parisuhdeongelmia, jonka jälkeen viina alkoi maistua.

Lakot vuosina 1995-1997 olivat raskasta aikaa. Synkimmät ajat olivat ehkä 1990-luvun puolivälistä noin vuoteen 2005. Hautajaisia oli joka vuosi. Minultakin meni monta läheistä, kurssikavereita ja lasten kummeja. Elettiin erilaista maailmaa. Työkulttuuri oli enemmän käskyttämistä ja huutamista.

Olin ensimmäisenä paikalla Tehtaankadun poliisimurhissa 1997. Defusing jeesasi omaan oloon. Kävin kurssit, ja vuodesta 1999 saakka olen vetänyt työpaikalla jälkipurkuistuntoja.

Nykyisin täällä voidaan paljon paremmin. Henkinen huolto ja defusing ovat koko ajan enemmän pinnalla. Puhumisen kulttuuri on helpompaa. Sitä ei enää pidetä akkojen hommana, vaan se on oikeasti tärkeä juttu.

Mietin, mitä teemme oikein, kun asiat ovat paremmin, vaikka työtaakka on kiristynyt kovasti. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki ymmärtävät, että henkinen huolto on kaikille parhaaksi. Tutkimustulokset ja omakohtaiset kokemukset tuovat uskottavuutta asialle. Hienoja nimiä sille on, mutta sehän on keskustelua ja läsnäoloa. Lähtemisiä oman käden kautta ei ole enää tapahtunut.”

Jorma Korhonen 

Ylipalomies, työsuojeluvaltuutettu, Helsingin pelastuslaitos