Väsynyt lanssari -kolumnin kirjoittaja Mats Stenström on isä, poika, veli ja vanhan liiton Florence. Hän kieltää olevansa väsynyt työhönsä, mutta myöntää toisinaan olevansa työvuoronsa jälkeen uupunut.
Kotimaamme päättäjät ovat suuressa viisaudessaan tulleet siihen tulokseen, että ikääntyessämme ja sairastellessamme, meidän pitäisi olla yhä pidempään ja enemmän kotona. Jos asiaa tarkastellaan ”ihminen on onnellisempi kotona kuin hoitolaitoksessa” -näkökulmasta, se kuulostaa tietenkin hyvältä. Toisaalta vanha viisaus toteaa, että: ”Koti on vaarallinen paikka, sinne on moni kuollut.” Olen jopa kuullut sellaisen lisäyksen, että tämä perustuisi vakuutusyhtiöiden tilastoihin, mutta mene ja tiedä.
Oli miten oli, lopputulos on sama: Ihmiset ovat yhä enemmän kotona, myös heikentyneessä terveydentilassa. Alueellisia eroja saattaa toki löytyä, mutta oletan, että ensihoitajat ovat omissa töissään huomanneet ilmiön, jossa keikkaa on yhä enemmän. 12 tuntia sitten lasarettiin kärrätty seniorikansalainen soittaa kotoaan uudestaan hätänumeroon, koska vessan on vallannut voimakas gravitaatiokenttä – nurin on menty taas.
”En hyväksy äksää,
joka tehdään vain siksi,
että päivystys on potilaalle väärä paikka.”
Onneksi sote-järjestelmät ovat monessa paikassa kehittäneet uusia palvelumuotoja ja vastanneet siten huutoon. On tehostettu kotihoitoa, luotu kotisairaaloja ja yhden ensihoitajan yksiköitä. Huhujen mukaan on jopa hybridiyksiköitä, josta löytyy ensihoidon lisäksi myös muutakin osaamista. Hyvä niin, suunta on oikea. Mielestäni on erittäin kyseenalaista yrittää saada ensihoitajia tekemään enemmän X-päätöksiä, ilman, että heille antaa lisää työkaluja pakkiin. Henkilökohtaisesti en hyväksy äksää, joka tehdään vain siksi, että päivystys on potilaalle väärä paikka. Näin käy monesti, vaikka potilas on jonkinlaisen avun tarpeessa, ja hänen kotona pärjäämisestä on syntynyt vilpitön huoli.
Koenkin, että yksi potilasryhmä tuntuu unohtuneen tästä uudesta hyvästä kehityssuunnasta kokonaan. Se on mielenterveyspotilaat. Tulin ”kippeidenkuskaushommiin” 90-luvun puolivälissä. Urani aikana minulle on tullut selväksi, että ”kasivitoset” kuuluvat potilasmassaan – piste. Tehtävätyypin osuus muiden tehtävien seassa ei tunnu vähenevän, vaan pikemminkin päinvastoin. Uskon, että tähän vaikuttaa moni asia, alkaen erikoisalan osastopaikkojen vähenemisestä ja päättyen vallitsevaan pandemiatilanteeseen. Siihen väliin mahtuu monta muutakin syytä, joista useammat liittyvät epäilemättä säästöihin.
”Kohtelen heitä niin hyvin kun pystyn,
mutta kykenenkö oikeasti auttamaan?”
Osaan luonnollisesti jonkin verran mielenterveyshäiriöistä, mutta en missään nimessä koe, että osa-alue edustaisi parasta osaamistani. Ehkä juuri siksi nämä tehtävät minua toisinaan ahdistavatkin. Tuntemukseni eivät johdu ennakkoasenteista tätä potilasryhmää kohtaan. Koenkin, että kohtelen heitä niin hyvin kun pystyn, mutta kykenenkö oikeasti auttamaan heitä?
Ratkaisu on käytännössä aina sama: Kuljetamme potilaan päivystykseen, joka on todennäköisesti ruuhkautunut. Monesti erikoisalan vapaata osastopaikkaa ei enää löydy. Asiaa ei helpota, että usein näillä ihmisillä on pitkä historia ensihoidon ja päivystyksen kanssa.
Jos ihmisellä on vaikea keuhkoahtaumatauti tai sydämen vajaatoiminta, isoa määrä vastaavia kontakteja ei ihmettele kukaan, mutta kun epikriisin lopussa lukee skitsofrenia tai masennus, niin asenne on usein eri.
Monet potilaat sanovat heti kohdattaessa, ettei päivystyksestä saa apua. Tämä voi olla mahdollista, mutta mikä sitten keksitään avuksi? Mieleeni tulee kaksi ratkaisua, jotka ikävä kyllä vaativat rahaa. Osastopaikkoja tulisi olla riittävä määrä ja toiseksi voitaisiin kehittää kotisairaalan kaltainen palvelu, jonka ambulanssi- ja päivystyshenkilöstö voisivat ottaa työkalupakkeihinsa.
”Jos ihminen kertoo, ettei pärjää kotona
pelkotilojensa kanssa, niin en mielelläni
raapustaisi ensihoitokertomukseen:
ei tarvetta.”
Jos ihminen kertoo minulle töissä, ettei koe pärjäävänsä kotona ahdistuksensa tai pelkotilojensa kanssa, niin kovin mielelläni en raapustaisi ensihoitokertomukseen: ”ei tarvetta.” Kyse on myös oikeusturvasta, koska monesti näihin tilanteisiin liittyy jonkintasoista suisidaalisuutta.
Kovat tyypit kohauttavat olkapäitään ja toteavat: ”Ei se kuitenkaan mitään tee, kunhan uhoaa.” Näinkin asia joskus on, mutta itse koen, että asennevika tämän suhteen on kyllä useammin hoitohenkilökunnan päässä kuin potilaiden. Itse haluan lähteä vuorosta pois tietäen, että oikeusturvani on kunnossa.
Haluaisin auttaa tätä potilasryhmää paremmin, mutta koen, että toimin lähinnä turvallisena kuljetusmuotona. Puutetta ei mielestäni korjaa, että syvennämme mt-osaamistamme jonkun koulutuspäivämme aikana, sillä ensihoitokontakti on niin lyhyt, että sinä aikana potilaan ongelmaa ei ratkaista. Ei, vaikka Florence olisi kuinka vahva.
Teksti Mats Stenström
Juttu on julkaistu Systolessa 5/2021.
