Päivystysryhmä. Ryhmänjohtaja Vertanen vasemmalla. Kuusankoskella 1944.
Lääkintämies Tuomas Vertasen jatkosodassa kirjoittamat muistot antavat perspektiiviä tämän päivän ensihoitoon. Löytyypä sieltä jotakin yhtäläisyyksiäkin.
Vuosi 2020 oli monella tapaa merkittävä vuosi niin maailmalle, Suomelle kuin yksittäisille ihmisillekin. 16.3.2020 Suomen hallitus päätti valmiuslain käyttöönotosta ensimmäistä kertaa sotien jälkeen. Melko ironista, sillä samana vuonna tuli kuluneeksi 75 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä.
Lääkintämies Vertanen palauttaa lukijat hetkeksi sota-aikaisiin olosuhteisiin.
Talvisodan ensimmäinen päivä
”Kun kaivosta loppui vesi, kävivät eläimet järven rannassa juomassa. Isoäitini nosti vettä avannosta saaveihin ja äitini päästi aina lehmät. Kun ne olivat tottuneet siihen, laskin hevosenkin ja se kävi avannolla. Erään kerran venäläiset lentokoneet lensivät yli mutta ne olivat paluulennolla, eivätkä ampuneet. Talvisodan aikana olin 17-vuotias. En ollut armeijan tehtävissä, vaan minut oli määrätty rautateiden korjauksiin. Venäläiset lentokoneet lensivät aina Keski-Suomesta päin (Rautjärvellä sijaitsevan) Nurmijärven yli. Niitä oli 40–50 konetta yhdessä muodostelmassa. Joskus yön aikana pommittivat Laikon lentokenttää, vaikka se ei ollut käytössä. Pommikuopat olivat noin neljä metriä leveät ja kaksi metriä syvät. Arveltiin, että ne olivat 1000 kilon trotyylipommeja. Kun täytin 18 vuotta 13.3.1940, sota loppui samana päivänä.”
Sotilaspoliisina jatkosodassa
”Sodan alussa olin Rautjärven kirkon vastapäätä Kokkolan kylässä. Siellä oli paljon sotilaita. Kenraalimajuri Pajari ratsasteli hevosella Kokkolan kylätiellä. Olin yhden kaverin kanssa samalla tiellä. Kenraalin hevosen jalka meni sillan rakoon ja Pajari putosi hevosen selästä. Hevonen saatiin kiinni. Kenraali sanoi, että silta pitää korjata heti. Samassa Kokkolan kylässä sodan alussa venäläiset hävittäjät yrittivät ampua it-patteria, mutta kone sai osuman. Se putosi meidän kenttäkeittiön viereen Rautjärven rannasta 20 metriä. Lentäjä haudattiin Luuminniemen metsään.”
”Olin Laikossa sotapoliisina kaksi kuukautta rajalle menevän Ilmeen tienhaarassa vartiossa, sillä siviilit olivat päässeet takaisin vallatulle alueelle. Koska miinoitukset olivat vaarallisia, eivät sotilasajoneuvot päässeet ja piti tarkastaa kaikki ajoneuvot. Kerran oli kaksi henkilöautoa ja niissä oli useita henkilöitä, kenraaliluutnantti Oesch, jonka sotilaskortin kerran tarkastin. En oikein muita muista.”
Lääkintämiehenä rintamalla
Lääkintätehtävän koulutuksen ja perehdytyksen merkitys tiedostettiin myös poikkeusaikana. Nykypäivän mittareilla mitattuna ne eivät ollut kovinkaan pitkiä, mutta lääkintämiehen tehtävään ei kuitenkaan ihan ”kylmiltään” joutunut.
”Tammikuussa 1942 jouduimme Karjalan kannakselle. Aluksi olin komppanian päällikön lähettinä, mutta lepovuorossa ajoin päällikön hevosella korsukylässä. Tarvittiin lääkintämiehiä ja minäkin joudin kahden viikon pikakurssille. Tammikuun lopulla jouduimme rintamalinjoille. Yksikkömme oli JR 49, 6. komppania, 4. joukkue. Viereinen yksikkö oli JR 7. Vartiopaikat oli suojattu espanjalaisilla ratsuilla ja juoksuhaudat jatkuivat sitä mukaa, kun linjat kulkivat. Kuulovartiot olivat juoksuhaudoista eteen työnnetty. Meidän kohdalla se oli noin 75 metriä pitkä eteenpäin. Ratsuista se oli sitten suojattu piikkilankalieriöillä. Siinä oli aina kaksi vartiomiestä ja toinen vartiopaikka oli noin 100 metriä oikealle. Se oli puolijoukkueen vartioasema. Vartioaika oli kaksi tuntia. Neljä tai kuusi tuntia oli lepoaikaa. Väliajat yöllä nukuttiin ja päivällä voi käydä kanttiinissa tai tapaamassa tuttuja toisissa korsuissa.”
Kuten nykyäänkin, tehtäviä ei aina voinut valita. Poikkeustilanteissa jouduttiin soveltamaan ja priorisoimaan tehtäviä.
”Asemasodan aikana Koillis-Lempaalassa oli melko hiljaista. Joskus oli kuulovartion kohdalla sellainen tilanne, että venäläiset yrittivät ottaa yön aikana vangeiksi suomalaisia. Mutta usein sattui niin, että kun alkoi kuulua rapinaa, ammuttiin valoraketteja samalla, kun ammuttiin vihollisia kohti ikävin seurauksin. Joskus kävi suomalaisillekin huonosti. Eräs yhden miehen vartio, Karhu nimetään, joutui vartiopakalla yllätetyksi. Hänellä oli huono kuulo, ja venäläinen meinasi viedä vangiksi. Hän kerkesi tehdä hälytyksen ja venäläinen ampui pakoon lähtiessään Karhua selkään. Karhu menehtyi myöhemmin. (Lääkintämiehen ei tarvinnut käydä vartiossa, mutta minä kävin usein, kun pojat olivat lomalla.)”
Siirto takalinjoille
Siirto toisiin tehtäviin saattoi tulla yllättäen ja samalla tehtävänkuva saattoi muuttua kokonaan toisenlaiseksi. Siirto itsessään saattoi olla mieluinen, mutta siihen liittyi samalla myös surua.
”1942 ennen juhannusta olin vartiossa klo 22–24. Tullessani korsulle ilmoitti varajoukkueenjohtaja Rinkinen, että Vertanen ottaa kaikki tavarat (romppeet) mukaansa ja menee komppanian päällikön luokse. En tiennyt, miksi. Perille päästyäni ilmoitin, että: herra kapteeni, olen paikalla. Hän sanoi, että: nyt heti menet töpinään yöksi ja pois etulinjasta. Päämajasta on tullut puhelinsanoma, että mies on suvun viimeinen, ja että siksi pois etulinjoilta. Se oli aika mieluinen komennus. Rykmentistä sain passituksen takalinjaan Siiranmäki Vuottaalle. Venäläiset ampuivat silloin yöllä kranaatinheittimillä. Minun piti lyödä maihin töpinään mennessä. Vuottaalla olin vajaan vuoden. Sitten taas siirrettiin Viipurin sotasairaalan henkilökuntaa, osasto K Konkkala. Jouduin postilähetiksi ja keskuksen hoitajaksi emigrantti Konkkalan kartanoon.”
Sotasairaalan evakuointi Viipurissa
Sotasairaalan evakuointi oli vaarallista toimintaa. Joskus siinä oli onneakin matkassa, niin evakuointia tekevällä henkilökunnalla kuin evakuoitavilla potilaillakin.
”Sodan loppuvaiheessa Viipurissa valvoimme monta yötä. Evakuoin sotasairaalaa kesällä 1944. Viimeisiä potilaita haimme Viipurin asemalta. He tulivat Viipurin ulkosatamasta Uuraasta. Saimme linja-autoon paaripotilaat. Siitä olivat istuimet pois. Osa potilaista jäi vielä asemalle. Olimme Salakkalahdella menossa, kun venäläiset pommittivat asemaa. Siitä oli kulunut ehkä kaksi minuuttia. Kun sitten palasimme loppuja potilaita hakemaan, olivat pommit pudonneet siihen paikkaan, missä automme oli seisonut. Muut potilaat olivat menneet alas aseman etupuolelle, ettei heille käynyt huonosti.”
Sotaan liittyen oli olemassa myös joitakin kansainvälisesti sovittuja ”sääntöjä”. Yksi näistä koski punaisella ristillä merkittyjä kuljetuksia. Potilaita ei ollut vain joitakin kymmeniä, vaan puhuttiin sadoista. Jouduttiin tulemaan toimeen sillä henkilökunnalla, mikä kulloinkin oli saatavilla.
”19. kesäkuuta 1944 lähdimme Viipurista pois, koska sairaala oli evakuoitu. Salakkalahden pistoraiteella oli sairaalajuna, joka oli varustettu Punaisen ristin merkein. Junaa eivät venäläiset pommittaneet. Viipurista siirryimme Kuusankoskelle. Siellä olin osasto 13 (vai B) päivystysryhmän johtajana. Kymin tehtaan asemalta kävin ottamassa haavoittuneita vastaan. Junasta annettiin sairauskertomukset käteen. Niitä oli aina useita satoja. Piti huutaa jokaisen nimi ja sikäli vietiin autoihin. Tuntui, että tästä tulee aivan kaaos, kun se juna tuli aina yön aikana. Sairaat ja haavoittuneet vietiin Kuusankosken ammattikoululle, josta jaettiin moneen paikkaan kouluille, jonne oli perustettu sairaaloita. Sitten taas mentiin aina junalle. Kerrankin oli kaksi junavaunulastillista potilaita ja jouduin yksin viemään heidät Lahteen.”
Lääkintämiehen tehtävät sota-aikaan olivat moninaiset ja veivät eri puolille Suomea, milloin mistäkin syystä. Työaikoja ei tunnettu ja lyhyet vapaahetket vietettiin lähellä komennuspaikkaa. Kotiin pääsi vain lomilla, joita joutui erikseen anomaan. Matka kotiin ei aina sujunut ilman haasteita.
”Kerran jouduin röntgenputken viemään Varkauden sotasairaalaan. Samalla pyysin lomaa, että kävisin kotona. Tulin seuraavana päivänä Savonlinnaan. Siellä oli ilmahälytys. Ylimääräinen juna tuli Elisenvaarasta, jossa oli ollut kova pommitus, ja uhreja tuli paljon. Juna meni vain paikkaan, josta lähdin kävelemään 15 km Savonlinnaan Imatran maantielle, koska rata oli poikki. Yön aikana pääsin kotona käymään. Simolaakin oli pommitettu ikävin seurauksin.”
Kun luin tätini puhtaaksi kirjoittamaa tekstiä, en voinut välttyä ajatukselta, että kuinka paljon lopulta asiat ovat muuttuneet sota-ajan lääkintämiehen ja nykypäivän ensihoitotyön osalta? Myönnettäköön, että välineet, olosuhteet ja hoidettavat potilaat eivät ole juurikaan vertailukelpoisia, mutta entä muuten? Nykyisinkin ensihoitajan toimenkuva on täynnä yllätyksiä ja aina aika-ajoin tulee tarvetta soveltaa asioita. Potilaita siirretään eripuolille Suomea ja ambulansseilla kuljetetaan joskus myös muuta tarpeellista, kuin pelkästään potilaita. Nykypäivän ensihoitajat saavat viettää vapaa-aikansa haluamallaan tavalla, mutta edelleenkin lomia joutuu anomaan. Sodanaikaisista potilaiden siirtojärjestelyistä voisi hyvinkin olla tunnistettavissa ainakin nykypäivän monipotilastilanteiden kuljetusjohtajan tehtävät.
Kirjoittajat:
Tuomas Vertanen palveli jatkosodassa lääkintämiehenä.
Anu Venesoja on Tuomas Vertasen tyttärentytär ja Vuoden ensihoitaja 2021.
Irmeli Penttilä on Tuomas Vertasen tytär.
