Väsynyt lanssari -kolumnin kirjoittaja Mats Stenström on isä, poika, veli ja vanhan liiton Florence. Hän kieltää olevansa väsynyt työhönsä, mutta myöntää toisinaan olevansa työvuoronsa jälkeen uupunut.
Kerroin alkuvuoden Pelastustiedossa kovan kuormituksen aiheuttamasta uupumisestani. Nyt kerron, miten tarina loppui. Ei tullut prinsessoja tai puolikkaita valtakuntia, mutta muuten ihan onnellinen loppu kuitenkin.
Viime kesänä ja syksynä kohdalleni osui ensihoidossa useita erittäin raskaita tehtäviä ja jälkipurkuja. Itse en osannut yhdistää pisteitä, joista olisi syntynyt kuva väsyneestä lanssarista. Onneksi työyhteisöstäni löytyi hyviä ihmisiä, jotka osasivat.
Työnantajani järjesti syksyllä jälkipurkuja vetäville koulutuspäivän, jossa sain kunnian tutustua Sutelaisen Sakuun. Syntyi ajatus posttraumatyöpajaan osallistumisesta, jonne pääsin muutamien mutkien kautta viime huhtikuussa. Odotellessani, että valitaanko minut pajaan, totesin, että vaikka valintaa ei tulisi, pääsisin silti alkukesästä neljän viikon lomalle kiertämään Eurooppaa moottoripyörällä. Saku herätti minut tästä haitallisesta ajatusmaailmasta – lomalla ei kuulu parantua, vaan levätä, kerätä voimia ja nauttia. Loma on irtiotto töistä eikä sen aiheuttaman kuorman käsittelyä.
Pääsin pajaan, jonka ensimmäinen päivä oli monella tavalla elämäni rankimpia. Jaoin synkkiä taakkoja ja riittämättömyyden tunteita yhteisössä, joka oli muodostunut vain tunteja aikaisemmin. En usko, että olen ikinä itkenyt niin paljon, en edes oman isäni kuolemanpäivänä melkein 30 vuotta sitten. En myöskään ole ikinä nähnyt tiiviin yhteishengen muodostuvan näin nopeasti.
”Minussa asuva pieni skeptikko ei välttämättä olisi halunnut uskoa tuohon silmien crossfit-harjoitukseen.”
Jos ensimmäisenä päivänä rikottiin (oma kielikuva), niin seuraavina päivinä rakennettiin ihminen takaisin kokonaiseksi. Päivät koostuivat mm. luennoista, ryhmäkeskusteluista ja yksilötapaamisista terapeuttien kanssa. Sain EMDR-terapiaa, ja vaikka minussa asuva pieni skeptikko ei välttämättä olisi halunnut uskoa tuohon silmien crossfit-harjoitukseen, niin on pakko todeta, että olin väärässä. Käsittelimme kohdallani myös muuta kuin työn aiheuttamaa kuormaa, sillä ihminen on kokonaisuus, eikä vain työ- ja siviiliminä.
Uskon jälkipurku- ja posttraumatyöpajojen kaltaisiin asioihin. Matkalla pajaan ajattelin, että se olisi käännekohta, josta oloni lähtee hitaasti paranemaan. Se ei siihen jäänyt, vaan sielu oli keventynyt paljon jo lähtiessäni kotimatkalle. Kuukautta myöhemmin kiipesin moottoripyöräni päälle, ja otin suunnan kohti Italiaa. Lähdin matkaan hyvin erilaisena miehenä, kuin mitä olisin ollut ilman pajaa. Niin Saku oli pari kuukautta aiemmin ennustanut. En käsitellyt kuormaa, vaan pystyin täysillä elämään hetkessä ja nauttimaan siitä. Sain kaipaamani irtioton ensihoidosta.
Erittäin vahva suositus posttraumatyöpajalle. Toivon hartaasti, etteivät ajankohtaiset ja ensihoitoon kohdistuvat isot säästöt ole esteenä pajojen järjestämiselle jatkossa. Ammattikuntamme kohtaa työssä rankkoja asioita, emmekä voi ummistaa silmämme tältä tosiasialta.
Teksti Mats Stenström
