Lentokenttiemme pelastuspalvelu on ollut julkisuuden valokeilassa erityisesti viime viikkojen aikana, mikä on aiheutunut kahdesta aivan peräkkäin tapahtuneesta lentovauriosta Helsingin lentoasemalla. Näiden yhteydessä ei kuitenkaan mielenkiinto ole kohdistunut pelkästään lentokenttien pelastuspalveluun ja siinä esiintyviin huomattaviin epäkohtiin, vaan erityisesti koko siviili-ilmailumme organisaatiossa ja hallinnossa esiintyviin epäkohtiin.
Siviili-ilmailun palontorjunta ja pelastuspalvelu on saanut järjestyneet muodot vuonna 1960, jolloin pari vuotta kestäneen työn jälkeen saatiin voimaan kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön päätös siviili-ilmailun käytössä olevien lentoasemien palontorjunnasta ja pelastustoiminnasta sekä palokunnista (asetuskokoelmat 194/1960).
Samoin kuin lentokenttien palomiehistö on määrältään riittämätön, yhtä vajaalukuinen on palo- ja pelastuskalusto. Lentokenttiemme palokaluston nykyisen rungon muodostaa jauhesammutusauto, joita on yksi kaikilla lentokentillä. Se on maastoauton alustalle rakennettu ja jauhemäärä siinä on 750 kg. Jauheauton lisäksi Malmin, Turun, Vaasan ja Kuopion lentokentillä on lisäksi yksi ja Helsingin lentokentällä kaksi vaahtosammutusautoa. Näiden ohella muutamilla paikoin on niin sanottuja omatekoisia vaahtoautoja, jotka rakennettiin TVH :n käytöstä poistamille isokokoisille kuorma-auton alustoille.
Viimeisin uhkaava tapaus oli elokuussa Helsingin lentoasemalla, jolloin Convair-merkkinen kone kovassa ukonilmassa ja rankkasateessa laskua tehdessään teki ”kovat pompat”, jolloin nokkapyörä taittui. Kone meni nokalleen liukuen muutama sata metriä ja päätyi lopuksi kiitotien sivuun. Tapaus huomattiin lentoaseman palokunnasta ja ennen kuin kone oli ehtinyt pysähtyä, oli palokunta jo liikkeellä…
Lataa PDF ja lue koko mielenkiintoinen Palontorjunta 8/1963:n juttukokonaisuus.
