Pelastustieto blogi 27.8.2021
Facebook (36)

Jos siitä ei puhu, sitä ei ole olemassa?

Kaisu Puranen.

Kaisu Puranen.

Noin viikko sitten Instagramiin perustettiin tili, @emergencyservicestoo. Tilillä kerrotaan anonyymisti eri turvallisuusaloilla toimivien henkilöiden kokemasta seksuaalisesta häirinnästä. Mukana on muun muassa pelastusalan, Hätäkeskuslaitoksen, ensihoitajien, sopimuspalokuntien ja meripelastajien joukossa koettuja traumaattisiakin asioita. Tiedän henkilökohtaisesti, että tiliä ylläpitää luotettava ja pelastusalasta perillä oleva taho. (Pelastustieto-lehti ei kuulu tilin taustavoimiin.)

Kokemuksia näyttää riittävän. Tätä kirjoittaessa julkaisuja on 29, ja tilillä on 750 seuraajaa. Ylläpito kertoi minulle, että viestejä tulee tasaiseen tahtiin, pato on auennut. Myös kyselyjä valtakunnallisista medioista on tullut.

Julkaistujen kokemusten joukossa on niin ”pelkkää” verbaalista häirintää kuin sellaisia tapauksia, jotka saavat fyysisesti voimaan pahoin. Lievemmillään tapaukset ovat rivoa vitsailua tai pelastuslaitoksella työskentelevien naisten pisteytystä yksityisessä Whatsapp-ryhmässä, pahimmillaan keski-ikäisten miesten harjoittamaa alaikäisten hyväksikäyttöä, manipulaatiota ja raiskauksia.

Tätä siis tapahtuu turvallisuusalan kulissien takana. Tätä tapahtuu pelastuslaitoksella, sopimuspalokunnassa, hätäkeskuksessa. Tätä tapahtuu siellä, missä kansalaisen turvallisuuden pitäisi olla ykkösprioriteetti, ja siellä, missä pitäisi myös olla turvallista tehdä töitä ja harrastaa.

Muutama taho alalla on reagoinut julkisesti esiin tulleisiin häirintäkokemuksiin: Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö, Hätäkeskuslaitos ja jotkut pelastuslaitokset kuten Itä-Uusimaa, Päijät-Häme, Pirkanmaa, Jokilaaksot… Se on hyvä alku. 

Puuttuuko alalta empatia?

Aihetta näyttää kuitenkin ympäröivän silti tietty hiljaisuus. Instagram-tilillä julkituodut kokemukset koskettavat usein esimerkiksi sopimuspalokuntatoimintaa. Monissa tilanteissa on käytetty valtaa, ja tekijä on päällystöön kuuluva henkilö. Nyt eri järjestöjen, liittojen ja jokaisen pelastuslaitoksen pitäisi sanoutua julkisesti irti seksuaalisesta häirinnästä, painottaa ottavansa nämä asiat vakavasti, kantaa huolta uhreista ja kertoa, kuinka aikovat puuttua esiin tulleisiin asioihin. 

Julkinen kannanotto kertoo, että asia on tiedostettu ja sille – toivottavasti – tehdään jotain. Tietenkin tärkeintä olisi ryhtyä toimenpiteisiin sisäisesti: käydä vakava keskustelu ja varmistaa, että häirinnän uhreilla on kanava kertoa kokemastaan ja saada apua ilman vähättelyä. Miettiä, miten häirintään voisi puuttua tehokkaammin. Minulle on kerrottu, että esimerkiksi ilmoituksen tekeminen seksuaalisesta häirinnästä pelastusalan työpaikalla on usein ollut käytännössä hyödytöntä, eikä ilmoitusta ole voinut tehdä anonyymisti. Joissakin tapauksissa on ollut epäselvää, millaisiin toimenpiteisiin ilmoitus johtaa, vai johtaako mihinkään. Monissa tilanteissa uhri ei pysty etenemään asiassa virallista kautta, koska on liian järkyttynyt. Minulle on esitetty kysymys, puuttuuko alalta empatia ja psykologinen turvallisuus omiaan kohtaan.

Ja mitä tulee julkiseen kannanottoon tai peräti keskusteluun: nykyisessä sosiaalisen median maailmassa hiljaisuus on yhtä kuin hyväksyminen. Kun jotain näin järkyttävää tulee julki, asiaan liittyvien tahojen täytyy reagoida. Maailma 2020-luvulla ei toimi enää niin, että ollaan hiljaa ja toivotaan myrskyn merkkien laantuvan itsestään.

Kaisu Puranen

Kirjoittaja on Pelastustiedon toimittaja.

Lue lisää