Liian tummaa paahtoa - tarinaa aseman kahvipöydästä.
Ambulanssin kännykkä soi ja näytössä vilkkuu: ”kenttäjohtaja soittaa.”
”Nikander pyytää kahville. Raukka on yksinäinen, kun päivystää yksin.”
”Ei millään jaksais kuunnella sitä mantraa yksin ajamisesta. Mehän käytiin siellä just viime vuorossa, nyt on jonkun muun vuoro”, työpari sanoo.
Puhelin lakkaa rallattamasta. Hoitaja soittaa toiselle yksikölle, joka ei innostu ajatuksesta. Sekin on mielestään äskettäin käynyt kenttäjohtajan luona.
”Pitäisköhän sille hommaa sinne joku kaveri, kissa tai vaikka undulaatti”, linjan päästä ehdotetaan.
”Pitäs. Se on tiken vankina, ku Suomenlinnan Murha-Jussi. Se muurattiin selliin ja kuoli sinne.”
”Tehdään yksiköille vuorot ja käydään siellä vuorotellen kahvittelemassa. Ne tarinat kenttiksen elävästä elämästä on oikeesti kamalaa kuultavaa.”
”Nyt keksin, pannaan sinne hööki.”
”Joo, sanotaan, että kenttis jää lomalle ja se tarjoo rähmäpullaa, niin ne menee sinne kirkuen.”
”Hyvä idea.”
Höökin seisontajarru sihahtaa tilannekeskuksen pihassa. Kenttäjohtaja kurkistaa sälekaihtimien välistä ja rientää päästämään vieraat pöydän ääreen. Moccamaster alkaa tuhista.
”Eiks täällä oo ketään muita kun sä?”palomies kysyy.
”Yksin oon mä vain, suru on seuranain”, kenttäjohtaja lauleskelee vastaukseksi. Ääni ei ole yhtä karismaattinen kuin Topi Sorsakoskella.
”Mitä sä tykkäät yksin päivystämisestä?” kuuluu varovainen tiedustelu.
”Kyllä tää sellainen eristysselli on, ettei paremmasta väliä. Yksin nuohoot täällä. Kaverille voi kyllä kilauttaa, mutta itse päätät. Virvet laulaa ja puhein soi. Pitäs olla seitsemän korvaa tai mielellään neljät aivot. Yksiköt soittelevat ongelmistaan niin kuin omissa ei oli olisi tarpeeksi. Yksiköitä vähennetään ja hommat hoidetaan jollain absoluuttisella minimillä. Mä sitten mietin, miten selvitään, kun yksi pitkä tehtävä on kaataa koko systeemin. Yrität pitää alueen iskussa ja ambulanssien penkit täynnä, kun kuormitus syö valmiutta. Yrität sitten maanitella poispotkittua henkilökuntaa paikkaamaan vajeita. Siinä tulee fiksu olo. On tämäkin yhdenlainen valmiusorganisaatio”, kenttäjohtaja tykittää.
Höökiläisten katseet pälyilevät, mutta rähmäpulla pysyy piilossa.
”Millos sulla on lomat?” paloesimies kysäisee ohimennen.
”Syksyn sateilla pääsen sitten haravoimaan kauniin värisiä lehtiä. Koko kesän saan työntää yksin keikoille, ja se poijaat sitten onkin turvallista ja tehokasta. Kuuntelen vauhdissa neljää puheryhmää, tarkkailen paria monitoria ja yritän ratkoo kiihtyvää tehtäväbingoa. Käytössä on yksi pää liian vähän yksiköitä…”, kenttäjohtajan monologi katkeaa hetkeksi ja paloesimies pistää kysymyksen väliin.
”Olikse kahvi jo valmista?”
Samassa kenttäjohtajan radiot heräävät pieneltä tauoltaan.
”Tää on just tätä. Ottakaa te kahvia.”
Kahvit uppoavat nopeasti tuulensuojaan. Paluumatkalla esimies soittaa ensihoitajalle.
”Loma on vasta syksyllä.”
”Ai, eiks Koljonen päivystänytkään.”
”Haista ite.”
Teksti Marko Partanen
Piirros Mika Latvanen
