Kuolemansairaat ihmiset viettävät monesti viimeiset hetkensä hoitolaitoksissa. Suuntaus etäännyttää muita ihmisiä kuoleman kohtaamiselta. Luonnollisesta, jokaista koskettavasta kuolemasta on tullut luonnoton, jopa pelottava. Mutta se, että kuolemalle on leivottu yleinen pelotteen rooli, on sanalla sanoen hieman perverssiä.
Covid19, tuttavallisemmin korona on tuoreessa muistissa – ja ne laskurit. Kuinka moni ihminen oli tautiin minäkin päivänä kuollut, se haluttiin välittää kaikille tiedoksi – ja reaaliajassa. Koronan nopeasti tuomasta kuolemasta luotu pelote aiheutti vapinaa niin muovipussiessun sisä- kuin ulkopuolellakin.
Samanlainen kuolemalaskuri käynnistetään myös silloin, kun luonnonkatastrofit vaativat ihmishenkiä. Vuonna 2004 sattuneen Kaakkois-Aasian tsunamin laskurit pyörivät pitkään. Välittömästi kun tsunamiuutiset kantautuivat Suomeen, mediassa arveltiin hyökyaallon surmanneen yli 11 000 ihmistä. Kuolemasaldo täsmentyi isommaksi uutislähetys kerrallaan. Tänä päivänä laskurin arvellaan pysähtyneen noin 300 000 kuolleen ja kadonneen kohdalle.
Peruuttamaton kuolema pysäytti lukijan, kuulijan ja katsojan.
”Onko potilas oikeasti turvallisemmissa käsissä, kun hoitohenkilökuntaa motivoidaan hänen kuolemallaan?”
Pelotteena kuolema on loputon. Valtakunnallista kuolemalaskuria pidetään yllä ainakin tulipaloissa, hukkumisissa, erilaisissa liikenneonnettomuuksissa tai vaikkapa työ- ja kodin tapaturmissa kuolleista.
Terveydenhuollon ammattilaisille kuolema esittäytyy paitsi pelotteena, myös motivointitapana lähes kaikissa koulutuksissa. Erilaiset opetussessiot tapaavat poikkeuksetta alkaa faktalla siitä, kuinka monta ihmistä asiaan liittyen kuolee. Kuulijan työpanoksesta jää kiinni, tuleeko vainajia enemmän, vähemmän vai pysytäänkö keskiarvossa. Onko potilas oikeasti turvallisemmissa käsissä, kun hoitohenkilökuntaa motivoidaan hänen kuolemallaan?
Reilu 10 vuotta sitten ensihoidossa alettiin julistaa potilasturvallisuuden ilosanomaa. Siinäkin savotassa kuolemalle leivottiin tärkeä rooli. Kansainvälisistä tutkimuksista nostettiin isosti esiin fakta, jonka mukaan joka kymmenennen sairaalapotilaan hoitamisessa kerrottiin ilmenevän haittatapahtuman, joista edelleen joka tuhannes oli kuollut kyseisen poikkeaman takia. Viesti on selvä: ellet omaksu potilasturvallisuutta, ihmisiä kuolee.
Jos sama potilasturvallisuusfakta olisi kerrottu positiivisesta näkökulmasta, asiassa ei olisi ollut yhtä paljon draamaa; 90 prosenttia potilasta hoidettiin ilman haittatapahtumaa. Jonkun mielestä tämä tulos olisi saattanut olla jopa hyvä, mutta kymmenestuhannesosan kokoinen kuolemaluku nostettiin hoitohenkilökunnan motivoinniksi.
Tuoreen kolumnin mukaan kuolemaan johtavia onnettomuuksia sattuu myös hälytysajossa. Koska näin on, pitää koulutukseen ja perehdytykseen panostaa enemmän, kolumnissa vaaditaan. Tilastojen valossa kuolemaan johtaneista hälytysajoista tuskin tekemälläkään saa auttajien perisyntiä tai relevanttia ongelmaa, mutta silti mahdollisella kuolemalla pelotellaan. Hälytysajon koulutustarpeessa ei sinänsä ole kiistämiselle sijaa.
”Siinä välittömässä hetkessä ei ole oikein mitään muutakaan.”
Ensihoidossa ja pelastustoimessa kohdataan kriittisiä tehtäviä. Kuuluu asiaan, että potilas tai autettava silloin tällöin kuolee. Toisinaan kuolemapelote käy toteen, vaikka sen ehkäisemiseksi on tehty kaikki opetettu, toisinaan mitään opetettua ei tarvitse edes aloittaa, kun kuolema jo tervehtii paikalle tulijaa.
Kun tilanne on vielä päällä, auttajat alkavat jo käsitellä kohtaamaansa kuolemaa. Paikalla voi olla sivullisia, omaisia, yhteistyötahoja ja oma työyhteisö. Lopulta kaikki kohtaavat kuoleman myös yksin. Tilanne vaikuttaa siihen, miten yksittäinen auttaja asiaa prosessoi. Vaikuttaako prosessointiin se, että kuolemasta on rakentunut mörkö, jota vastaan tulee taistella sähköiskuin ja seerumein tai toisaalta se, että kun kuolema tulee, on peli hävitty, vaikka mitään ei olisi ollut tehtävissä?
Joskus pintaan nousee kummallisia tunteita, se on auttajallekin normaalia. Toisinaan auttajat käsittelevät tapahtunutta mustan huumorin keinoin, koska siinä välittömässä hetkessä ei ole oikein mitään muutakaan. Ehkä sen avulla yritetään painaa taka-alalle sitä, mistä tietoa on vähän – koulutuksissa paljon toistettua mutta itsenään kovin vähän käsiteltyä kuolemamörköä. Musta huumori riittää toisille, toisille ei. Mustan huumorin seassa kummallisten kokemusten läpikäyminen tai niiden esiin nostaminen ei välttämättä tunnu luontevalta. Ehkä mörkö jää taloksi, ehkä ei.
Kuolema saa koskettaa auttajaakin. Se on muutakin kuin pelote tai pala motivointia ja mustaa huumoria.
Teksti ja kuva Marko Partanen
