Keskiviikkona pelastusalan kohdalle kolahti se, mihin eri viestintäasiantuntijat ovat jo hyvän aikaa sitä kehottaneet valmistautumaan: mainekriisi. Yle uutisoi tv:ssä, radiossa ja verkkosivuillaan alan laajamittaisesta seksuaalisesta häirinnästä ja naisvihasta. Tämän jälkeen asia ei ollut enää pienen piirin kiusallinen juttu, vaan siihen reagoitiin laajalla skaalalla ministerejä myöten.
Julkinen likapyykki
Pelastusala on ymmärrettävästi harmissaan, ja monet kysyvät, eikö näitä asioita olisi voitu hoitaa alan sisäisesti, repostelematta niitä julkisuudessa. Se on kaunis ajatus, mutta väitän, ettei ala koskaan olisi lähtenyt sille itsetarkastelun ja keskustelun tielle, mille se nyt Ylen jutun jälkeen lähti. Tämä nähtiin jo elokuussa, kun @emergencyservicestoo-tili perustettiin Instagramissa. Asia ei juuri herättänyt vastakaikua, ja pienen sisäisen ”kohun” jälkeen moni taho alalla ilmoitti sosiaalisessa mediassa nollatoleranssista häirinnälle.
Kiinnostavampi kysymys on nollatoleranssin konkreettisuus. Mitä tuolloin pelastuslaitoksissa ja järjestöissä oikeasti tapahtui sisäisesti? Luotiinko toimivampia ilmoituskanavia häirintään, puuttuivatko työyhteisön jäsenet herkemmin häirintään, tunsivatko uhrit tulevansa otetuiksi vakavaksi? Sanoiko kukaan taukotiloissa seksististä ”vitsiä” heittäville, että tuo on vähän liikaa? Kyynisesti ajateltuna, en usko. Toki tahtoisin olla väärässä.
Asian täytyi lävähtää uutisissa koko kansan silmille, jotta pelastusala oli pakotettu tarkistamaan sisäistä kulttuuriaan. En tiedä, mihin julkinen puiminenkaan lopulta johtaa, mutta ainakin sillä on suuremmat mahdollisuudet muuttaa asioita kuin sisäisellä lyhyellä noteerauksella.
Naiset alalla ja alan houkuttelevuus
Ylen uutisoinnissa jäivät vähemmälle huomiolle sopimuspalokunnissa tapahtuva häirintä ja epäasiallinen käytös. Emergencyservicestoo-tilin perusteella se on iso ongelma. Varsinkin nuoria naisia vähätellään ja häiritään. Mielestäni tähän täytyy kiinnittää huomiota tietenkin asian itsensä takia, mutta myös siksi, että se vaikuttaa suoraan alan tulevaisuuteen.
Yleisesti pelastusalan häirintäongelmien syyksi on esitetty alan miesvaltaisuutta ja machokulttuuria. Usein palokuntaharrastus on nuorille väylä pelastusalalle töihin. Mutta mikäli tytöille ja nuorille naisille osoitetaan jo VPK-harrastuksessa, että he ovat vähempiarvoisia ja osaamattomampia kuin miehet ja lähinnä esineellistämisen kohteita, millainen into heillä myöhemmin mahtaa olla alalle töihin?
Todennäköisesti naisten suurempi osuus niin rivityöntekijöistä kuin johtajista tasapainottaisi pelastusalankin työyhteisöjen sisäistä dynamiikkaa. Onhan häirintäkohuja tullut ilmi myös 2020-luvun kriteereillä toimivissa moderneissa yhtiöissä, mutta uskallan silti väittää, että sellaisissa työpaikoissa vanhoillisten ja seksististen asenteiden viljely on pientä, konservatiivista pelastusalaa vaikeampaa monestakin syystä. Veikkaisin, että työntekijöiden sukupuolijakauma on tasaisempi, ja yritysmaailmassa tahdotaan profiloitua uudistusmielisenä. Kai arvojen täytyy näkyä myös työnteossa? (Hyvä kysymys on, mikseivät pelastusalan arvot toimi näin.)
Entäpä sitten pelastusalan työvoimapula, josta kärsitään jo nyt, saati kymmenen vuoden päästä? Helsingin Sanomat kertoi vastikään Helsingin Pelastuskoulun toiminnasta. Verkkojuttua on kommentoitu muun muassa näin: ”alan houkuttavuutta ei todellakaan lisää siellä rehottava täysin häiriintynyt ja vastenmielinen kulttuuri, josta Yle oli tehnyt juuri laajan jutun.”
Pelastusalan erinomainen maine suuren yleisön silmissä voi saada tästä kohusta särön, mikä valitettavasti voi vaikuttaa myös siihen, kuinka houkuttelevana ala näyttäytyy sekä siihen, kuinka paljon ja millaista ainesta alalle hakeutuu töihin.
He, jotka vain tekevät työnsä
Häirintä kaikissa muodoissaan lienee melko asema- ja jopa työvuorokohtaista. Pari äänekästä sovinistia voi pilata koko työvuoron hengen. Tahtoisin uskoa, että tässäkin kohussa hiljaiset ja kunnolliset ovat enemmistö. He, jotka ovat hakeutuneet alalle vilpittömästä auttamisen halusta ja tahtovat tehdä työnsä niin hyvin kuin mahdollista. Uskon ja toivon, että tuo pelastusalan enemmistö tuomitsee häirinnän ja sanoo seuraavalla kerralla sitä havaitessaan, että se ei käy.
Kaisu Puranen
Kirjoittaja on Pelastustiedon toimittaja
